Oikeustieteen tohtori, poliisioikeuden dosentti.

Tutkimuksissani olen käsitellyt mm. perus- ja ihmisoikeuksia, poliisin toimivaltakysymyksiä, rikoslain yleisiä oppeja ja todistelua. Lisäksi olen tarkastellut virkamiesoikeutta ja hallinto-oikeuden suhdetta sekä rangaistusteorioita. Tutkimuksissani olen yhdistänyt normatiivisen aineksen ja sen soveltamisen poliisin operatiivis-taktiseen toimintaan, käsitellyt itsekriminointisuojaa traumapsykologisessa viitekehyksessä ja kriminologiaa mm. rikoslain yleisprevention kautta. Hallinnontutkimusta puolestaan edustaa julkaisut operatiivisen tilanneorganisaation toiminnasta mm. tilannekuvan muodostamisen, tiedolla johtamisen ja toimivaltuuksien käytön näkökulmasta sekä virka-apu kysymyksiä paikallisella ja valtakunnan tasolla. Käytän laajasti empiirisen oikeustutkimuksen laadullisia ja määrällisiä metodeja ja olen perehtynyt haastattelu- ja kyselytutkimukseen, big data ja Osint-aineistoihin ja tilastojen hyödyntämiseen kulloisenkin tutkimuksen edellyttämällä tavalla. 

Meneillään olevissa tutkimuksissani mielenkiintoni kohdistuu yhteiskunnan turvallisuuteen sekä objektiivisena että subjektiivisena kokemuksena. Kysyn, miten yhteiskunnallinen yhtenäisyys tai kansalaisten kokema keskinäinen luottamus toisiinsa voivat heijastua eri virallistahoihin? Kiinnitän huomiota heikkojen signaalien tunnistamiseen ja merkityksellistämiseen. Näen tutkimukseni sisäisen turvallisuuden mittarina, joka tuottaa tutkittua tietoa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Vierashuoneessa OTT, poliisioikeuden dosentti Henri Rikander ja OTT, professori Matti Tolvanen: Turvallisuuspalvelutoimintaa harjoittavan yhtiön vastuu sen toiminnan yhteydessä tapahtuvista rikoksista

Yksityisen turvallisuusalan keskeiset toimijat Avarn Security Oy ja Securitas Oy ovat olleet viime viikkojen aikana yleisen keskustelun kohteena. Itä-Uudenmaan poliisi epäilee Avarn Securityn järjestyksenvalvojien liittyvän 24 eri pahoinpitelyyn touko-joulukuun 2022 ajalla. Securitaksen osalta kyse on Espoossa kauppakeskus Ison Omenan tiloissa tammikuun alussa tapahtuneesta kiinniotosta, jossa menehtyi voimankäytön kohteena ollut nainen. Poliisin tietojen mukaan tapaukseen liittyy 4-5 järjestyksenvalvojaa ja poliisi tutkii tapahtunutta kuolemantuottamuksena.

Tapausten johdosta johtavat poliitikot ovat ilmaisseet kantansa. Näkyvimmin opetusministeri Li Andersson todeten, että rekrytointikäytännöt, työntekijöiden perehdytys ja koulutus sekä sisäinen valvonta tulee järjestää vartiointiyrityksissä huolella. Sisäministeri Krista Mikkonen on puolestaan pyytänyt Poliisihallitukselta selvitystä turvallisuusalan valvonnasta. On edemmän kuin todennäköistä, että eduskuntavaalien lähestyessä yksityinen turvallisuusala tulee saamaan tapausten johdosta edelleen huomiota.

Alan ammatillisuuden haastaa matala koulutus ja palkka sekä työntekijöiden vaihtuvuus

Yksityinen turvallisuusala, joka suppeassa merkityksessä tarkoittaa vartiointi ja turvallisuuspalveluita ja laajassa merkityksessä muun muassa erilaisten oheistuotteiden ja järjestelmien tarjoamista, on kasvanut Euroopassa voimakkaasti viime vuosikymmenet. Suomessa alan liikevaihto ohitti poliisin määrärahat vuonna 2000, jonka jälkeen se on alana kasvanut 5-10 % vuosivauhdilla. Yksityisen omistuksen määrän kasvaessa on suojaamisen tarve lisääntynyt samassa suhteessa näkyen erityisesti puolijulkisissa tiloissa kuten kauppakeskuksissa ja liikenneasemilla.

Yksityinen turvallisuusala potee kroonista työvoimapulaa, sillä se ei ole erityisen veto- ja pitovoimainen ala. Esimerkiksi vartijan peruspalkka määräytyy työtehtävän vaativuuden sekä työskentelypaikkakunnan mukaan ja vaihtelee työehtosopimuksen mukaan noin 1 731 €:n ja 2 352 €:n välillä kuukaudessa työsuhteen ollessa kokoaikainen. Peruspalkan lisäksi maksetaan haittakorvauksena ilta- ja viikonloppulisiä.

Minimissään vartijan peruskoulutus on pituudeltaan 120 tuntia. Väliaikainen vartijakortti voidaan myöntää väliaikaisen vartijan 40 tuntisen koulutuksen suorittamisen jälkeen. Järjestyksenvalvojakurssi on tuntimäärältään vastaavan pituinen. Turvallisuusalan perustutkinto on puolestaan 180 osaamispistettä (osp), josta ammatillisten opintojen osuus on 135 osp ja tästä voimankäytön hallinta on 15 osp. Mainittakoon, että valtioneuvoston asetuksen (673/2017) mukaan ammatillisessa perustutkintokoulutuksessa opetuksen ja ohjauksen määrä on vähintään 12 tuntia osaamispistettä kohti. Yksi osaamispiste ei siis tarkoita samaa kuin opintopiste, joka tarkoittaa 27 tuntia. Vartijan peruskoulutus, joka on suoritettu 1.10.2002 jälkeen, ei vanhene. Vartijaksi hyväksyminen (vartijakortti) on voimassa viisi vuotta.

Poliisin ammattikorkeakoulututkinto on puolestaan 180 opintopistettä ja tästä voimankäytön osuus on 8 opintopistettä. Suomessa jokainen poliisikoulutuksen käynyt poliisi on saanut yhtenevän voimankäytön ja voimankäytön taktiikan koulutuksen. Rohkenemme sanoa, että yksittäisen poliisin osalta hän on Poliisiammattikorkeakoulusta valmistuessaan voimankäyttöosaamisensa ja fyysisen toimintakapasiteettinsa osalta huipussaan, sillä sisäministeriön asetuksen (245/2015) 3 §:n mukaan voimankäytön ylläpitokoulutuksesta vastaavat poliisiyksiköt, mikä minimissään tarkoittaa kahta harjoituskertaa vuodessa jokaiselle voimankäyttövälineelle, jota poliisi on oikeutettu kantamaan. Tämä koskee myös fyysisten voimakeinojen käyttöä. Osaamistaso tietenkin kehittyy joidenkin työtehtävien mukaan muun muassa valmiusyksikön tai koiraryhmän jäsenenä.

Onko valvonta kattavaa?

Yksityisen turvallisuusalan virallisesta valvonnasta vastaavat Poliisihallitus, poliisilaitokset ja pelastusviranomaiset, Liikenteen turvallisuusvirasto, opetus- ja kulttuuriministeriö, Opetushallitus ja kuluttajaviranomaiset. Ylimmät laillisuusvalvojat sekä oikeuskäytäntö ovat osa reagoivaa valvontaverkostoa. Kokonaisuus on osin päällekkäinen ja toisiaan täydentävä mutta myös huokoinen, painopisteen ollessa erityisesti lupavalvonnassa.

Poliisilaitokset voivat peruuttaa vartijaksi (myös järjestyksenvalvoja) hyväksymisen kokonaan tai määräajaksi, jos vartija ei enää täytä hyväksymiselle säädettyjä edellytyksiä rehellisyyden, luotettavuuden tai henkilökohtaisten ominaisuuksien osalta tai vartija on lainvoimaisella tuomiolla tuomittu sellaisesta rikoksesta, joka osoittaa hänen olevan sopimaton tehtäväänsä, tai hän on tahallaan menetellyt vartijana olennaisesti virheellisesti tai vartija on olennaisesti rikkonut vartijaksi hyväksymiseen liitettyjä keskeisiä ehtoja tai rajoituksia.

Turvallisuusalan elinkeinoluvan haltija voi harjoittaa vartioimisliike-, järjestyksenvalvoja- ja turvasuojaustoimintaa. Turvallisuusalan elinkeinolupa on mahdollista myöntää sekä luonnolliselle että oikeushenkilölle. Jälkimmäiseltä edellytetään sitä, että luvanhaltija kykenee varallisuutensa puolesta huolehtimaan toiminnasta hyvin sen hallintoelimiin kuuluvat henkilöt ja toimitusjohtaja sekä avoimessa yhtiössä yhtiömiehet ja kommandiittiyhtiössä vastuunalaiset yhtiömiehet ovat vähintään 18-vuotiaita, ovat rehellisiä, luotettavia ja henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan sopivia, eivätkä ole konkurssissa eikä heidän toimintakelpoisuuttaan ole rajoitettu. Voimassa olevia turvallisuusalan elinkeinolupia on (5.1.2023) liki tuhat.

Edellisestä voidaan havaita, että virallisvalvonta ei kohdennu toiminnanharjoittajien epäterveeseen toimintakulttuuriin ja eettisiin toimiin. Valvonta ei siis ole ennaltaestävää vaan reagoivaa. Myöskään sääntely ei erityisesti tähän kannusta, sillä nykylainsäädännössä yksityisen turvallisuusalan ylilyönnit ja rikollinen toiminta katsotaan tehdyn yksittäisten henkilöiden omana toimintana.

Yhteisösakon soveltamisalan laajennus ohjaisi toimintaa

Oikeushenkilön rangaistusvastuusta on ensimmäisen kerran säädetty rikoslaissa (1889) vuonna 1995, jonka jälkeen siihen on tehty useita soveltamisalan laajennuksia. Alun perin yhteisösakon piiriin kuului 16 rikosnimikettä, mutta rangaistusvastuu on laajentunut kattaen jo 140 rikosnimikettä. Yhteisösakon tuomitsemiseksi vaaditaan, että oikeushenkilön toiminnassa on tehty konkreettinen rikos. Tuomitsemisen edellytyksenä on, että laissa nimenomaista mainintaa siitä, että yhteisösakosta säädettyjä sääntöjä sovelletaan tähän rikokseen.

Rikoslain 9 luvun (743/1995) mukaan oikeushenkilö tuomitaan yhteisösakkoon, jos sen lakisääteiseen toimielimeen tai muuhun johtoon kuuluva taikka oikeushenkilössä tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä on ollut osallinen rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen taikka jos sen toiminnassa ei ole noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi. Yhteisösakkoon tuomitaan, vaikkei rikoksentekijää saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen. Yhteisösakkoon ei kuitenkaan tuomita sellaisen asianomistajarikoksen johdosta, jota asianomistaja ei ilmoita syytteeseen pantavaksi, ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista (2 §). Rikos katsotaan oikeushenkilön toiminnassa tehdyksi, jos sen tekijä on toiminut oikeushenkilön puolesta tai hyväksi ja hän kuuluu oikeushenkilön johtoon tai on virka- tai työsuhteessa oikeushenkilöön taikka on toiminut oikeushenkilön edustajalta saamansa toimeksiannon perusteella (3 §). Yhteisösakko tuomitaan määräeuroin. Alin yhteisösakon rahamäärä on 850 ja ylin 850 000 euroa (5 §).

Sääntely on pakottavaa sillä oikeushenkilö, jonka toiminnassa on tapahtunut sen puolesta tai hyväksi rikos, on virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuomittava rikoksen johdosta yhteisösakkoon. Vastuun edellytykset on kuitenkin laadittu tiukoiksi. Oikeushenkilön rangaistusvastuun vastuurakenne muodostuu rikosedellytyksestä (RL 9:1-2) ja moite-edellytyksestä (RL 9:2). Vastuu edellyttää sitä, että 1) oikeushenkilön toiminnassa on tehty rikos, 2) luonnollisen henkilön rikokseen syyllistyminen voidaan kytkeä tiettyyn oikeushenkilön rangaistusvastuun perusteeseen, 3) rikoksentekijän ja oikeushenkilön välillä vallitsee tietynlainen suhde ja 4) rikos katsotaan tehdyksi oikeushenkilön puolesta tai hyväksi (Tapani 2020).

Arvioitaessa yhteisösakon soveltamisalaa yksityisen turvallisuusalan yritysten osalta muodostuu kohta 4 ongelmalliseksi, sillä yksityisen turvallisuusalan toiminnassa tehdyt rikokset soveltuvat vaikeasti puolesta tai hyväksi määrittelyyn. Voimankäytön liioittelu tai suoranaiset pahoinpitelyt eivät muodosta yritykselle taloudellista intressiä. Tästä seuraa, että mikäli yksikin vastuun edellytys jää täyttymättä, muiden edellytysten käsilläoloa ei tarvitse edes tutkia.

Oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista voidaan perustella preventiivisillä eli käytännössä ohjaavilla perusteilla. Mikäli yksityisen turvallisuusalan yrityksen piirissä työskentelevät syyllistyvät rikokseen ja oikeushenkilö on mahdollista saattaa vastuuseen, anonyymi syyllisyys mukaan lukien, voidaan tämän olettaa vaikuttavan yrityksen tarpeisiin estää erilaisia väärinkäytöksiä yrityksen toiminnassa.

Yhteisösakon soveltamisalan laajentamisen lisäksi voisi ohjausmekanismia hakea hallinnollisten seuraamusmaksujen kautta. Hallinnollisia maksuja on liitetty erityisesti EU-peräiseen sääntelyyn. EU:n tietosuoja-asetuksen (EU 2016/679, yleinen tietosuoja-asetus) rikkomisesta määrätään pääsääntöisesti rikosoikeudellisen rangaistuksen sijasta seuraamusmaksu, joka voi olla suuruudeltaan jopa useita miljoonia tai kymmeniä miljoonia euroja (asetuksen 83 artikla). Vastaava sääntely koskee kilpailunrajoitusmaksua (kilpailulaki 948/2011). Jotta hallinnollisen seuraamusmaksun käyttöä turvallisuusalan toimijoille voisi vakavasti harkita, tarvitaan tutkittua tietoa yritysten omavalvonnasta, lupaharkinnasta- ja valvonnasta, työpaikkakoulutuksesta, toimintakulttuurista sekä vartioinnissa ja järjestyksenvalvonnassa tehtyjen lain rikkomisten kokonaismääristä. Yksityinen turvallisuusala on kuitenkin ilmiönä niin laaja, että sillä perusteella seuraamusmaksun käyttöönottoa ei kannata sulkea pois. Jos rikoksen tekijään yksilönä kohdistuvaa rangaistusuhkaa ei pidetä riittävänä alan terveen toiminnan takaamiseksi, alan toimijaan kohdistetun seuraamusmaksun säätäminen voisi olla perusteltua.

Henri Rikander
OTT, poliisioikeuden dosentti
Matti Tolvanen

OTT, professori, Itä-Suomen yliopistoTästä tekstisi alkaa. Voit klikata tästä ja alkaa kirjoittamaan. Sed ut perspiciatis unde omnis iste natus error sit voluptatem accusantium doloremque laudantium totam rem aperiam eaque ipsa quae ab illo inventore veritatis et quasi architecto beatae vitae dicta sunt explicabo nemo enim ipsam voluptatem.

Vierashuoneessa OTT, dosentti Henri Rikander: Lapsen oikeuksien viikolla 14-20.11.2022 teemana on lapsen oikeus turvallisuuteen

​Pelastakaa lapset ry tuoreen raportin mukaan pienituloisten perheiden lasten hyvinvointivaje kasvaa Suomessa. Kyselyyn vastanneista 12-18-vuotiaista lapsista noin kolmannes oli kokenut hyvinvointinsa heikoksi ja elämänsä epävakaaksi (Lapsen ääni 2022). Syrjäytymisen taustalla on monimuotoista ja kasautunutta huono-osaisuutta, joka heikentää ihmisen mahdollisuuksia hallita omaa elämäänsä. Toimeentulon ongelmat, työttömyys ja matala koulutus ovat merkittäviä syrjäytymisen riskitekijöitä (VNK 2021:48). Ylisukupolvinen syrjäytyminen voi johtaa siihen, että yksilön kokema osallisuus yhteiskuntaan laskee. Perheessä koettu syrjäytyminen luonnollisesti vaikuttaa myös lapsiin. Syrjäytyminen voi näkyä esimerkiksi siten, että tietyltä asuinalueelta ei enää liikuta kaupungin keskustaan, vaan elämänpiiri kapenee vain muutamiin kilometreihin asunnosta (Rikander 2021).

Sosioekonomisella taustalla ja rikoskäyttäytymisellä on selvä yhteys. Suomessa vuosina 2005-2008 tehdyssä neljän vuoden seurannassa ilmeni, että lukion tai sitä korkeamman tutkinnon suorittaneiden miesten ryhmästä tuomioon päätyneitä väkivaltarikoksia kertyi kaksi tuhatta henkilövuotta kohden, kun vastaava määrä peruskoulun varaan jääneiden ryhmässä oli 36 (Kivivuori ym. 2018). Myös iällä on vahva yhteys rikoskäyttäytymiseen, sillä varkaudet ja pahoinpitelyt painottuvat vahvasti nuoruuteen ja teini-ikään. Suomessa alle 21-vuotiaat vastaavat noin viidesosasta kaikista poliisin tietoon tulleista rikoksista, ja ikäryhmän kokoon suhteutettuna nuoret tekevät muita ikäryhmiä enemmän rikoksia (Saarikkomäki ym. 2018). Rikollisuuden esiintyvyys on yleensä huipussaan myöhään murrosiässä ja laskee aikuisiässä. Miesten ensimmäisen väkivaltarikoksen vaara kasvoi eniten hieman yli 20 vuoden ikään asti. (Tiiri ym. 2022).

Ilman turvallisuutta ei ole hyvinvointia, ilman hyvinvointia ei ole turvallisuutta

Nuorten toistuva rikoskäyttäytyminen on yhteydessä laaja-alaisiin ongelmiin. Kun samalla oma elämänhallintakyky heikkenee ja päihteiden käyttö lisääntyy, on seurauksena nuorten polarisoitumista. Tämä tarkoittaa sitä, että nuoret pyrkivät aktiivisesti erottelemaan rikoksia tekeviä niistä, jotka eivät tee rikoksia. Rikoksia tekevät nuoret päätyvätkin marginaaliin niistä nuorista, jotka eivät tee rikoksia (Kinnunen 2021). Polarisoituminen saattaa voimistaa rikollista käyttäytymistä, sillä ympäristö itsessään suhtautuu positiivisesti rikollisuuteen.

Esimerkiksi jengiytyminen voi tarjota nuorelle yhteisöllisyyttä, statusta, jännitystä ja merkityksellisyyttä tavalla, jota tavanomaisessa arjessa ei ole saatavilla. Jengillä tarkoitetaan pysyväisluonteista, pääasiassa kadulla toimivaa nuorisoryhmää, jonka jäsenille laittomaan toimintaan osallistuminen on osa ryhmäidentiteettiä. Suomessa keskustelu nuorten jengiytymisestä kuvantuu sanan sanomattomuudella ja konsensusta akateemikoiden, nuorisotyön ja viranomaisten välillä ei ilmiöstä näytä olevan. Yhteiskunnan turvallisuustoimijoiden tulee kuitenkin kiinnittää huomiota kehityssignaaleihin, sillä enemmän ja vähemmän kiinteän jengiytimen ympärille ajelehtii riskinuoria ja wannabe-toimijoita joko uteliaisuuttaan tai kannatusta ilmaistakseen. Tämän kaltainen maaperä on hedelmällinen mahdollisuus motivoituneelle toimijalle, jonka tavoitteena on harjoittaa rikollisuutta systemaattisemmin.

Yksilötasolla turvallisuuden vastakohta on turvattomuus, joka on psyykkinen olotila ilmeten yleisenä pelkona, huolestuneisuutena, ahdistuksena tai rikollisuuden pelkona. Vuonna 2021 rikollisuuden pelko on 15-74-vuotiaiden vastanneiden joukossa hieman kasvanut, sillä 28 % oli pelännyt joutuvansa väkivallan kohteeksi iltaisin kodin ulkopuolella. Vastaavalla tavalla kasvua oli työpaikalla tapahtuneesta väkivallan pelossa 14 %. Vuonna 2020 vastaavat luvut olivat 26 % ja 12% (Kansallinen turvallisuuskysely). Turvattomuutta synnyttävät kokemukset rikollisuudesta, mutta myös rikollisuuden todistaminen ja rikollisuuskeskustelua ylläpitävät rakenteet. Vuoden 2020 nuorisorikollisuuskyselyn (NRK) mukaan nuorista 40 prosenttia oli ollut varkauden kohteena elämänsä ja kolmetoista prosenttia edellisen vuoden aikana. Koulukiusaamista oli joskus elämänsä aikana kokenut 41 prosenttia ja edellisen vuoden aikana osuus oli kymmenen prosenttia. Väkivallalla uhkaamista joskus elämänsä aikana oli kokenut 32 prosenttia ja neljätoista prosenttia kuluneen vuoden aikana.

Turvattomuus voi rakentua myös sosiaalisten konstruktioiden eli kollektiivisen mielikuvituksen, median ja muiden tietolähteiden muovaama mentaalisen kokonaisuuden kautta. Turvallisuuden tunteeseen vaikuttaa se, mistä tietoa saamme. Esimerkiksi katu- ja työpaikkaväkivallan pelko on voimakkaampaa niillä, jotka hankkivat tietonsa vaihtoehtoisista medioista (Näsi ym. 2018). Vähemmän koulutetut ihmiset näkevät turvallisuustilanteet kielteisempänä kuin korkeammin koulutetut (Kääriäinen 2017). Syrjäytyminen liittyy turvallisuuden kokemukseen, sillä syrjäytyminen aiheuttaa turvallisuusongelmia, mikä taas kiihdyttää yksilön syrjäytymiskehitystä (VNK 2021:48).

Puuttumalla matalalla kynnyksellä lasten riitoihin, häirintään ja kiusaamiseen aikuiset viestivät välittämisestä ja kunnioittamisesta sekä rohkeudestaan. Puuttuminen on vahva viestintäkeino, jolla ilmaistaan, missä kulloinkin menevät hyväksyttävän käytöksen rajat. Koska sosiaalinen turvallisuus rakentuu ryhmän kiinteydestä, sosiaalisista suhteista ja näistä syntyvästä luottamuksesta on tärkeää, että kouluissa ja oppilaitoksissa kiusaamisen vastaisista toimintamalleista käydään keskustelua säännöllisesti (Rikander 2021). Kansallinen koulutuksen arviointikeskus (KARVI) on arvioinut opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) pyynnöstä perusopetuksessa käytössä olevia kiusaamisen vastaisia menetelmiä. Arviointiin valikoitui seitsemän laajasti käytössä olevaa menetelmää. Raportin mukaan kiusaamisen vastaiset menetelmät ovat tärkeä tuki kouluille ja useita niistä käytetään rinnakkain. Koulujen kiusaamisen vastainen työ koetaan pääosin toimivaksi, mutta oppilaiden ja huoltajien roolia siinä tulisi lisätä (Rumpu ym. 2022). Vanhempien koulutustason ja perherakenteen hallinta vähentää kiusaamiseen liittyvää riskiä. (Tiiri ym. 2022).

Panostaminen lapsen varhaisvuosien hyvinvointiin sekä tämän vuorovaikutus- ja tunnetaitoihin on mitä parhainta rikostentorjuntaa

Aktiivisena kiusaajana toimiminen on haitallinen kokemus, jolla voi olla vaikutusta myöhemmässäkin elämässä. Kiusaajilla on esimerkiksi suurempi riski päätyä rikollisuralle (Salmivalli 2016). Tutkimuskirjallisuudessa on havaittu, että alle 13-vuotiaana rikoksia tekevillä lapsilla on muihin verrattuna kaksin- tai kolminkertainen riski kehittyä vakavia ja väkivaltaisia rikoksia kroonisesti tekeviksi aikuisiksi. Vakavia väkivaltarikoksia tehneiden lapsien kasvuolot ovat tyypillisesti olleet vahingollisia jo pitkään (Haapasalo 2017). Turun yliopiston toteuttaman väestöpohjaisen pitkittäisen syntymäkohorttitutkimuksen mukaan lapsilla, jotka kiusasivat toisia usein 8-9 vuoden iässä, on kohonnut väkivaltarikollisuuden riski 31 vuoden ikään mennessä. Vakavat väkivaltarikokset liittyivät vahvasti miesten toistuvaan kiusaamiseen. Miehet, jotka kiusasivat muita usein ollessaan 8-vuotiaita, liittyivät voimakkaammin väkivaltaisiin rikoksiin aikuisina verrattuna niihin, jotka kiusasivat vain toisinaan (Tiiri ym. 2022). Varhaisemman tutkimuksen mukaan miehillä, jotka olivat olleet usein kiusaajia ja joilla oli ollut mielenterveysoireita, olivat yli kolme kertaa todennäköisemmin syyllistyneet rikoksiin myöhään murrosiässä kuin ne, jotka eivät olleet kiusaajia ja joilla ei ollut oireita (Sourander ym. 2007).

Kiusaaminen ja väkivaltarikokset vaikuttavat yksilöiden ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin. Jos edellä todettiin, että kiusaajille tulevaisuus ei näyttäydy myönteisenä niin kiusaamisen uhrit ovat yleensä masentuneempia, ahdistuneempia ja epävarmempia kuin muut. Edellä todetuista syistä on kiusaamisen ehkäisyyn pyritty vaikuttamaan intervention ja lainsäädäntömuutoksin. Tuoreimpana kansalaisaloitteen ehdotus ryhtyä lainvalmistelutoimenpiteisiin koulukiusaamisen sisällyttämiseksi omaksi rikosnimikkeekseen rikoslakiin (KAA 5/2021 vp). Lakivaliokunta ei puoltanut kansalaisaloitetta.

Lakivaliokunnan yksimielinen kannanotto on perusteltu sillä, oppilaitoksissa tapahtuvaa kiusaamista ei ole mahdollista poistaa oikeudellisesti. Keskeisempää ovat kiusaamisen ehkäisyä edistävät rakenteet, jotka kannustavat koko oppilaitosyhteisöä vuoropuheluun ryhmän toiminnasta ja sitä ohjaavista normeista. Kiusaamisen kriminalisointia tärkeämpää olisi, että interventiotilanteissa käytettäisiin rikoslain mukaisia rikosnimikkeitä, jotta teon vakavuus ja lainvastaisuus konkretisoituvat kaikille osallisille. Opettajan ilmoittaessa oppilaitoksen tapahtumista huoltajalle on viestin sisältö täysin erilainen, jos kiusaamisen sijasta puhutaan vaikkapa pahoinpitelystä, vahingonteosta, kunnianloukkauksesta, pakottamisesta ja vainoamisesta (Rikander 2021).

Oppilaan velvollisuus pidättäytyä kiusaamasta

Opiskelijoiden oikeus turvalliseen oppimisympäristöön on turvattu kaikissa koulutusta koskevissa säädöksissä. Lakimuutoksessa 1.8.2022 lisättiin työkaluja kiusaamisen, häirinnän ja väkivallan ehkäisyyn kouluissa ja oppilaitoksissa. Esimerkiksi perusopetuslain (628/1998) 35 §:n toisen momentin mukaan oppilaan on suoritettava tehtävänsä tunnollisesti ja käyttäydyttävä asiallisesti. Oppilaan on käyttäydyttävä muita kiusaamatta ja syrjimättä sekä toimittava siten, ettei hän vaaranna muiden oppilaiden, kouluyhteisön tai opiskeluympäristön turvallisuutta tai terveyttä. (11.3.2022/163).

Lapsen oikeuksien sopimus (SopS 59 ja 60/1991) on ihmisoikeussopimus, joka koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Sopimuksen 19 artiklan mukaan lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä. YK:n lapsen oikeuksien komitea on yleiskommentissaan nro 13 (2011) todennut väkivallan käsitteen olevan huomattavan laaja, huomioiden myös seksuaalisen hyväksikäytön. Komitea on painottanut, että väkivaltaa ei tule arvioida ainoastaan näkyvien fyysisten seurausten kautta, vaan huomioon tulee ottaa myös henkiset seuraukset, jotka voivat olla seurausta paitsi tarkoituksellisista teoista, myös laiminlyönneistä.

Turvallisuutta koskevien säännösten kannalta on huomattava, että oppilaitoksessa työskentelevän ihmisoikeusvelvoite on turvata lapsen ihmisarvo sekä ruumiillinen että henkinen koskemattomuus. Epäasialliseen toimintaan, kiusaamiseen, häirintään ja väkivaltarikoksiin puuttumattomuutta voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena.

Henri Rikander

OTT, dosenttiVoit klikata tästä ja alkaa kirjoittamaan. Sed ut perspiciatis unde omnis iste natus error sit voluptatem accusantium doloremque laudantium totam rem aperiam eaque ipsa quae ab illo inventore veritatis et quasi architecto beatae vitae dicta sunt explicabo nemo enim ipsam voluptatem.

Vierashuoneessa OTT, dosentti Henri Rikander ja OTM, väitöskirjatutkija Mika Koponen: Korkeimman oikeuden ratkaisu saattaa nostaa poliisin vapaa-ajalla tapahtuvaa toimimiskynnystä - poliisin oikeutta ja velvollisuutta tehdä virkatoimintaa vapaa-ajalla on selkeytettävä

Useat tutkimukset ovat osoittaneet, että poliisi ja tuomioistuimet nauttivat kansalaisten keskuudessa korkeaa luottamusta. Suomen poliisin hyvä koulutus, moraali ja neutraali sekä asiallinen toimintatapa ovat varmasti eräitä seikkoja, joilla kansalaisten luottamusta saadaan ylläpidettyä. Väestölukuun suhteutettuna Suomessa on vähän poliiseja. Vähäinen määrä heijastunee siihen, että poliisimiehet ovat mieltäneet poliisiuden kuuluvan myös vapaa-aikaan ja silloin puuttuvat tarvittaessa tapahtumiin, joihin puuttuisivat myös työajalla. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2022:10 oli juurikin kyse poliisitehtävien hoitamisesta vapaa-ajalla.

Keväällä 2019 A oli huutanut asunnossaan tappouhkauksia poliisiksi tietämälleen naapurilleen B:lle. Tämän jälkeen A oli mennyt B:n asunnon ovelle, jolloin B oli avannut oven ja ottanut A:n hallintaotteeseen ja lähtenyt kuljettamaan tätä pois. A oli rimpuillut vastaan, ja B oli saanut vammoja. Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko poliisimiehen vapaa-ajallaan tekemien toimenpiteiden kohteena ollut A syyllistynyt rikoslain (39/1889) 16 luvun 1:n (563/1998) mukaiseen virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen. Tähän liittyen arvioinnin kohteena on ollut myös se, oliko vapaa-ajalla ollut poliisimies B suorittanut tilanteessa virkatehtävää. Korkeimman oikeuden mukaan kyseisessä tilanteessa ei ole ollut kyse julkisen vallan käyttöä sisältävästä virkatoimesta ja näin ollen ei myöskään ole ollut kyse virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. (Ks. Edilex-uutinen)

Poliisin vapaa-ajalla tapahtuvaa toimintaa ei ole juurikaan arvioitu oikeuskäytännössä (KKO 1975 II 71). Nyt annettu ratkaisu on monella tapaa mielenkiintoinen, koska poliisi käyttää merkittävää ja näkyvää julkista valtaa käyttäessään voimakeinoja. Tällöin puututaan toiminnan kohteena olevan henkilön perusoikeuksien ytimeen eli henkilökohtaiseen koskemattomuuteen.

Julkisen vallan käyttö ja sen kivijalka syntyy perustuslaista (731/1999) ja erityisesti sen 2 §:n 3 momentista, jonka mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Poliisin tehtävä ilmaistaan poliisilain (872/2011) 1 luvun 1 §:ssä, jonka ensimmäisen momentin mukaan poliisin tehtävänä on mm. oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen. Säännös ilmentää poliisin tehtäväalaa muodostamatta itsenäistä toimivaltanormia.

Poliisin hallinnosta annetun lain (110/1992) 15 a §:n (873/2011) ensimmäisen momentin mukaan poliisimiehellä on tehtäväänsä suorittaessaan koko maassa poliisilaissa tai muussa laissa säädetyt valtuudet. Poliisimiehen toimialue ja toimimisvelvollisuus ilmenevät puolestaan säädöksen 15 c §:stä, jonka ensimmäisen momentin mukaan poliisimies on velvollinen toimimaan sen poliisiyksikön toimialueella, johon hänet on sijoitettu. Säännöksen kolmannen momentin mukaan poliisimies on ilman eri määräystä velvollinen ryhtymään kiireellisiin toimiin koko maassa myös toimialueensa ulkopuolella ja vapaa-aikanaan, jos se on välttämätöntä vakavan rikoksen estämiseksi, tällaista rikosta koskevan tutkinnan aloittamiseksi tai yleistä järjestystä ja turvallisuutta uhkaavan vakavan vaaran torjumiseksi taikka jos se näihin rinnastettavan muun erityisen syyn vuoksi on tarpeen. Kolmas momentti siten laajentaa poliisin alueellista toimivaltaa suhteessa säännöksen ensimmäiseen momenttiin. On huomattava, että poliisihallinnosta annetun lain 15c § määrittelee poliisin toimintavelvollisuuden synnyttävät kriteerit, mutta poliisimiehen oikeudesta ryhtyä vapaa-ajalla virkatehtäviin on jätetty sääntelemättä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisulla olisi ollut mahdollisuus selkeyttää oikeustilaa ja täyttää oikeusjärjestyksen aukkoa. Nyt tämä mahdollisuus jätettiin käyttämättä.

Korkein oikeus perusti asiassa tarkastelunsa ainoastaan poliisin hallinnosta annetun lain 15 c §:n kolmanteen momenttiin ja kyseisen kohdan esitöihin sekä rikoslain 16 luvun 1 §:ään virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja kyseisen kohdan esitöihin. Laajempi tarkastelu olisi ollut perusteltua sillä kumotun poliisilain esitöistä voi havaita, että poliisin toimintavelvollisuus on suoraan kytketty poliisimiehen nauttimaan yleiseen luottamukseen, jota hän nauttii sekä virantoimituksessa että vapaa-ajalla. Kumotun poliisilain esitöissä on todettu poliisivaltuuksista, että poliisimiehellä on virka-asemansa mukaiset poliisilaissa tai muussa laissa säädetyt toimivaltuudet koko maassa ja poliisimiehen työ- ja vapaa-ajasta tai vuosilomasta riippumatta koko sen ajan, jonka hän toimii poliisimiesvirassa. Poliisivaltuuksia käyttäessään poliisimies on mahdollisesta vapaa-ajastaan tai vuosilomastaan riippumatta virantoimituksessa. Virkatehtävät on tällöinkin suoritettava noudattaen tarkoin kaikkia niitä koskevia säännöksiä ja määräyksiä. Poliisivaltuuksien käyttö tapahtuu aina virkavastuulla, eikä poliisimiehen vapaa-aikanaan tai vuosilomansa aikana suorittaman virkatoimen pätevyys myöskään riipu siitä, olisiko virkatoimen suorittamiseen ollut toimivaltuuksien lisäksi lailla säädetty velvollisuus. Harkinta poliisin toimintavelvollisuuden syntymisestä on siis poliisilla itsellään ja se perustuu käytännössä tapahtumasta tehtyihin havaintoihin.

Poliisin toimimisvelvollisuus liittyy virkatoimen käsitteeseen, joka on puolestaan yksi tunnusmerkistötekijä virkamiehen väkivaltaisessa vastustamisessa. Rikoslain 16 luvun 1 §:n ensimmäisen momentin 1 kohdan mukaan virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta on tuomittava se, joka käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa pakottaakseen virkamiehen tekemään tai jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen, ja 2 kohdan mukaan se, joka muuten käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa sellaisen virkatoimen johdosta sitä suorittavaa virkamiestä vastaan. Saman luvun 2 §:n mukaan, jos virkamiehen väkivaltainen vastustaminen, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen lieventävien asianhaarojen vallitessa tehty, rikoksentekijä on tuomittava virkamiehen vastustamisesta.

Virkavastuulla tapahtuvalle julkisen vallan käytölle on ominaista, että asianomaisella on paitsi oikeus käyttää julkista valtaa myös velvollisuus ryhtyä johonkin julkisen vallan käyttöä sisältävään toimeen. Pakkokeinolain (806/2011) 2 luvun 2 §:n mukainen yleinen kiinniotto-oikeus ei perusta tällaista velvollisuutta. Korkeimman oikeuden ratkaisusta välittyy käsitys, että poliisi rinnastetaan yleistä kiinniotto-oikeutta käyttäväksi tilanteissa, joissa hän ei työskentele työvuoronsa mukaisesti eikä kyse ole 15 c §:n mukaisesta tilanteesta. Korkeimman oikeuden näkemys on tältä osin varsin puutteellinen, koska vain poliisilla on velvollisuus toimia. Yleinen kiinniotto-oikeus antaa toki oikeuden, mutta siihen ei sisälly minkäänlaisia velvoitteita.

Tehty tulkinta johtaa siihen, että poliisimies ei olisi velvollinen puuttumaan tilanteeseen, jos tilanteisiin alettaisiin soveltamaan yleistä kiinniotto-oikeutta. Kun kyseessä ei ole velvoite, poliisi niin henkilönä kuin organisaationa joutuisi ristiriitaiseen tilanteeseen sekä epäluottamuksen kohteeksi, joka vaikuttaa kokonaisuudessaan poliisitoiminnan uskottavuuteen. Ristiriitatilanne syntyy helposti, jos kansalainen tunnistaa poliisimiehen ja havaitsee, ettei tämä esimerkiksi puutu selkeään näpistykseen taikka lievään pahoinpitelyyn. Luonnollisesti nämä olisivat tilanteita missä asiaan voisi puuttua, mutta velvoitetta yleiselle kiinniotto-oikeudella ei ole ja tilanteeseen puututtaessa poliisimies olisi myös oikeusturvan näkökulmasta heikossa asemassa suhteessa siihen, että toimittaisiin virkavastuulla.

Korkeimman oikeuden arvio, ettei kyseessä ollut poliisin virkatehtävä, voi johtaa monenlaisiin käytännön muutoksiin. Pahinta tässä tilanteessa on se, että poliisius muuttuu ja poliisi ei enää vapaa-ajallaan puuttuisi ammattitaidollaan erilaisiin tilanteisiin ja tämä taas lisää turvattomuutta ja lisää myös riskiä rikoksiin. Poliisin hallinnosta annetun lain 15 f §:n mukaan, poliisimiehen on virassa ja yksityiselämässään käyttäydyttävä siten, ettei hänen käyttäytymisensä ole omiaan vaarantamaan luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon. Kun tämä käyttäytymisvelvoite suhteutetaan korkeimman oikeuden ratkaisussa ilmeneviin seikkoihin ja sen seurauksiin yksittäisten poliisimiesten käyttäytymisessä, muodostuu vahva ristiriita. Oikeus ja velvollisuus puuttua tilanteisiin yhdessä käyttäytymisodotusten kanssa eivät ole enää tasapainossa. Nämä muutokset tuskin ovat olleet ratkaisun tavoitteena taikka edes tiedostettuja muutoksia. Poliisien oikeuksien näkökulmasta tilanne tullee kuitenkin muuttumaan sen osalta, milloin kyseessä olisi velvollisuus, koska velvollisuuteen tulee liittyä virkaan liittyvää oikeudellista suojaa.

Henri Rikander
Mika Koponen

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander: Oppilaitosturvallisuus - kenen oikeudesta ja velvollisuudesta puhumme?

Oppilaitosturvallisuutta heikentävät useat seikat. Merkittävin lienee yhteisöllisyyden ja toisten kunnioittamisen vähentyminen, joka voi ilmetä yksilöiden ja yhteisöjen ongelmina, kuten kiusaamisena, ostrakismina eli sosiaalisena hyljeksintänä tai jopa väkivaltana. Viimeisempien vuosien oppilaitosturvallisuustarkastelussa väkivallan lisäksi on tunnistettu häirinnän ja epäasiallisen toiminnan vaikutukset ja psykososiaalinen kuormittuminen.

Lapsia suojeltava väkivallalta

Viime viikolla vietettiin lapsen oikeuksien viikkoa teemalla lapsella on oikeus hyvään kohteluun. Lapsen oikeuksien sopimus (SopS 59 ja 60/1991) on ihmisoikeussopimus, joka koskee kaikkia alle 18-vuotiaita. Sopimuksessa on neljä yleistä periaatetta: syrjimättömyys, lapsen edun huomioiminen, oikeus elämään ja kehitykseen sekä lapsen näkemysten kunnioittaminen. Sopimuksessa on kaikkiaan 41 sisällöllistä oikeutta, joissa kansalais- ja poliittiset oikeudet yhdistyvät sosiaalisiin-, taloudellisiin- ja kulttuurisiin oikeuksiin.

Esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimuksen 19 artiklan mukaan lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä. YK:n lapsen oikeuksien komitea on yleiskommentissaan nro 13 (2011) todennut väkivallan käsitteen olevan huomattavan laaja, huomioiden myös seksuaalisen hyväksikäytön. Komitea on painottanut, että väkivaltaa ei tule arvioida ainoastaan näkyvien fyysisten seurausten kautta, vaan huomioon tulee ottaa myös henkiset seuraukset, jotka voivat olla seurausta paitsi tarkoituksellisista teoista, myös laiminlyönneistä.

Lapsen oikeuksien toteutumisesta pidettävä huolta

Oppilaitoksessa työskentelevän ihmisoikeusvelvoite on turvata lapsen ihmisarvo sekä ruumiillinen että henkinen koskemattomuus, sillä ne ovat edellytyksiä muiden lapsen oikeuksien toteutumiselle. Epäasialliseen toimintaan, kiusaamiseen, häirintään ja väkivaltarikoksiin puuttumattomuutta voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena.

Vaikka suomalainen koulutus ja opetussuunnitelmat ovat ihmisoikeusperustaisia, eivät lapsen oikeudet siltikään toteudu täysimääräisesti. Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaiseman tuoreen tutkimuksen nro 111 (2021) mukaan lapsen oikeuksien sopimuksen tunnettavuuden lisäämiseksi ja viranomaistoiminnan osaksi saattamiseksi on vielä runsaasti parannettavaa.

Opiskelijoiden kokema turvallisuuden tunne ja opettajien työturvallisuus muutoksessa

Oppilaitosten kohtaamat turvallisuushaasteet ovat yhä moninaisempia. Vuoden 2021 KOTT-tutkimuksen ennakkotulosten mukaan korkeakouluopiskelijoista lähes puolet kokee, että opintojen vaatima työmäärä on lisääntynyt koronaepidemian aikana. Opintotaakan kasvamisesta kertovat varsinkin yliopistossa opiskelevat 18-22-vuotiaat naiset ja ammattikorkeakoulussa opiskelevat 18-26-vuotiaat naiset. Korkeakouluopiskelijoista yli puolet on kertonut yksinäisyyden tunteen lisääntyneen. Ennakkotuloksista myös ilmenee, että 40 prosenttia vastaajista on kokenut taloudellisen tilanteensa heikentyneen. On luonnollista, että myös tämä vaikuttaa koettuun turvallisuuden tunteeseen.

Myöskään työntekijöiden kokemat arjen työturvallisuushaasteet eivät ole vähentyneet. Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n työolobarometrin (2019) mukaan väkivalta ja kiire leimaavat merkittävästi opetusalaa ja heikentävät siten työelämän laatua. Opettajat kokevat terveydelle vaarallista työstressiä enemmän kuin työntekijät muualla työelämässä. Opettajat raportoivat epäasiallisesta kohtelusta ja kiusaamisesta. Noin joka kymmenes opettaja on kokenut työssään väkivaltaa. Erityisesti nuoremmissa ikäryhmissä työstressin määrä on kasvanut erittäin huolestuttavasti.

Korkeakouluyhteisölle tehty tutkimus osoittaa turvallisuustilanteen muuttuneen viime vuosien aikana. Yliopistojen työntekijöille tehdyssä kyselytutkimuksessa neljännes (26 %) vastaajista koki, että sananvapauden tila on huonontunut viimeisimmän kahden vuoden aikana (Virta ym. 2018). Ilmiö on huolestuttava sillä opettajiin ja tutkijoihin kohdistettu epäasiallinen vaikuttaminen voi johtaa siihen, että tiettyjä tutkimusaiheita ei (uskalleta) käsitellä tai tutkija hiljennetään täysin. Työntekijään kohdistunut häirintä on myös työturvallisuuskysymys, johon työnantajan tulee puuttua. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan ammatillisten opettajien kokema koulutustarve väkivallan uhkakoulutuksen osalta ei kohtaa työnantajien tarjoaman turvallisuuskoulutuksen kanssa (Liljeroos-Cork ym. 2021).

Oppilaitosturvallisuuden oltava johdettua toimintaa

Oppilaitoksiin vaikuttavat myös työelämän megatrendit, kuten teknologian kehittyminen, monipaikkaisuus, työvoiman rakennemuutos, globalisoituminen, resurssien uusjako sekä yleinen työkulttuurin muutos. Naisvaltaisten alojen työperäiset sairaudet ja ammattitaudit edellyttävät naisiin liittyvien työsuojelukysymysten tarkastelua. Työnantajan on huomioitava työntekijöiden työturvallisuus, sillä kiire ja keskeytykset, työn monipaikkaisuus ja digitalisaation tuomat muutokset asettavat työturvallisuudelle omat haasteensa.

Edellisestä voi havaita, että oppilaitosturvallisuutta on mahdollista tarkastella sekä opiskelijan että opettajan näkökulmasta. Vastuu toiminnan jatkuvuudesta, turvallisuudesta ja vaatimustenmukaisuudesta on kuitenkin aina koulutuksen järjestäjällä. Tästä huolimatta oppilaitosturvallisuuden kehittäminen on ollut varsin sirpaleista ja henkilösidonnaista (Teperi ym. 2018). Oppilaitosturvallisuus ei saa jäädä yksittäisten opettajien aktiivisuuden tai turvallisuusosaamisen varaan, vaan turvallisuuden hallintakeinoja on johdettava kiinteänä osana oppilaitoksen johtamisjärjestelmää.

Henri Rikander
OTT, turvallisuuspäällikkö

Vierashuoneessa dosentit Henri Rikander ja Mika Sutela: Takaa-ajot muodostavat liikenneturvallisuusriskin - poliisia pakenevan kulkuneuvon pakkopysäytykseen liittyvää päätöksentekoa on kehitettävä

Poliisia pakenevien kulkuneuvojen takaa-ajoihin liittyy suuria riskejä tilanteessa osallisena oleville sekä myös sivullisille. Takaa-ajoihin liittyvän voimankäytön sääntelyssä on tuoreen tutkimuksen mukaan ongelmakohtia. Pakkopysäytyksen käyttökynnystä ja takaa-ajotilanteita tulisi analysoida poliisin muuttuvassa toimintaympäristössä. Päätöksenteko poliisiautolla toteuttavasta takaa-ajosta ja pakkopysäytyksestä tulisi lähtökohtaisesti olla päällystöön kuuluvalla poliisimiehellä. Suomessa ollaan toteuttamassa liikenneturvallisuuden strategiatyötä, mikä korostaa liikennevalvonnan ja tutkimustiedon tarvetta liikenneturvallisuuden ylläpitämiseksi ja edistämiseksi.

Takaa-ajot riskialttiita ja vaarallisia tilanteita

Poliisin takaa-ajotilanteet ja pakkopysäyttämiset nousevat usein esiin poliisin tiedotteissa ja ne saavat runsaasti huomiota myös mediassa. Liikenneturvallisuuden näkökulmasta pyrkiminen poliisia pakoon ja jopa vielä päihtyneenä lienee vaarallisinta mitä tieliikenteessä voi tehdä. Sivullisten kansalaisten näkökulmasta kovavauhtiset takaa-ajotilanteet ovat kaikkein vaarallisimpia poliisitoimia. Poliisin odotetaan näyttävän esimerkkiä kansalaisille omalla toiminnallaan, mikä vaikuttaa myös siihen, että poliisin ei tulisi toiminnallaan myöskään aiheuttaa tarpeetonta vaaraa liikenneturvallisuudelle tai takaa-ajo-operaatioon osallistuville. Takaa-ajotilanteissa kohdehenkilön ja ulkopuolisten sekä poliisin oma työturvallisuus on erityisesti otettava huomioon.

Pakkopysäytyksessä on kyse vaarallisesta taktisesta ja rajoitetusti soveltuvasta toimenpiteestä. Pakeneva kulkuneuvo on pysäytettävä tehokkaalla ja kaikkien osapuolien turvallisuuden takaavalla sekä samalla pakoriskin estävällä tavalla. Käyttäessään voimakeinoja poliisin tulee kontrolloida koko tapahtumakulkua ja kyettävä ottamaan huomioon toimenpiteeseen liittyvät riskit. Poliisin tulee arvioida sekä voimankäytön suorat että epäsuorat riskit ja seuraukset, jotka liittyvät voimakeinojen käyttöön niiden kohteeksi joutuvalle ja erityisesti sivullisille. Riskien ja seurausten arvioinnin tulee olla jatkuvaa.

Sääntelyaukko voimankäyttöä koskevassa lainsäädännössä

Tutkimuksessamme havaitsimme, että poliisin voimankäyttösääntely on ongelmallista. Poliisin voimankäyttö on erityisen perus- ja ihmisoikeusherkkää toimintaa ja tästä syystä poliisin voimankäyttö perustuukin oikeusvaltiolliseen oikeusnormiin, joka mahdollistaa puuttumisen yksilön vapauspiiriin. Esimerkiksi laissa yksityisistä turvallisuuspalveluista (1085/2015) voimankäytön välinetyypit on määritelty tyhjentävästi ja alemman asteinen sääntely ei mahdollista välinetyyppien laajentamista. Poliisissa käytäntö on muodostunut toiseksi.

Poliisin voimankäyttöasetuksen (245/2015) 16 §:n mukaan Poliisihallitus antaa tarvittaessa tarkempia tämän asetuksen täytäntöönpanoa koskevia poliisihallinnon sisäisiä määräyksiä. Voimankäyttöasetusta hierakisesti korkeamassa poliisiasetuksessa (1080/2013) ei delegointisäännöstä ole lainkaan. Poliisiasetuksen 10 §:n 1 momentin viimeiseen lauseeseen on kirjattu, että henkilöön kohdistuvassa voimankäytössä saadaan käyttää vain Poliisihallituksen hyväksymiävoimankäyttövälineitä. Tästä kirjauksesta ei ole mahdollista muodostaa Poliisihallitukselle toimivaltaa määritellä voimankäyttövälineiden alaa, toisin sanoen välinetyyppejä.

Sananmukaista tulkintaa noudattaen Poliisihallitus voi ainoastaan arvioida yksittäisen välineen sopivuutta suhteessa voimankäyttövälinetyyppiin. Poliisihallituksen voima- ja suojavälinemääräys on laajentunut alueelle, jota voidaan pitää ongelmallisena. Mainittakoon, että poliisiautolla toteuttava pakkopysäytys on poliisin voimankäyttöä, mutta sitä ei tehdä hyväksytyllä voimankäyttövälineellä. Pakenevan ajoneuvon tieltä suistamisen tarve on kiistaton, mutta sen tulisi perustua sääntelyyn.

Päätöksenteko takaa-ajoista altistettava poliisipäällystölle

Kansainvälisellä tasolla poliisi on tietoisesti nostanut kynnystä takaa-ajamiseen ryhtymiselle, pyrkinyt laskemaan kynnystä käynnistetyn takaa-ajon keskeyttämiselle ja aktiivisesti hakenut muita taktisia vaihtoehtoja. Myös suomessa on poliisin takaa-ajotilanteita analysoitava uudessa kontekstissa, poliisin alati muuttuvassa toimintaympäristössä. Poliisiauton käyttö ja tarkoitus muuttuu, ja niin tekee myös takaa-ajojen luonne ja seuraukset. Poliisiasetuksen 4 §:n mukaan tilanne- tai johtokeskuksessa on päällystöön kuuluva yleisjohtaja, joka vastaa operatiivisen kenttätoiminnan johtamisesta. Yleisjohtajalla on inkvisitorinen velvollisuus ottaa selvää olosuhteista, jotka hänen tietämyksensä ja kokemuksensa mukaan voivat olla relevantteja. Ottaen huomioon pakkopysäytykseen liittyvät seikat, päätös takaa-ajon jatkamisesta ja pakkopysäytykseen ryhtymisestä tulisi de lege feranda altistaa päällystöön kuuluvalle poliisimiehelle, jos se tilanteen kiireellisyys huomioon ottaen on mahdollista.

Liikenneturvallisuuden ylläpitäminen ja kehittäminen edellyttää valvontaa ja tutkimustietoa

Liikenneturvallisuus on osa sisäistä turvallisuutta ja koskettaa koko yhteiskuntaa. Sisäministeriön viime kesänä julkaisemassa "Poliisin liikennevalvonnan ja -turvallisuuden ohjelmassa vuosille 2021-2030" todetaan, että poliisin liikennevalvonnan ja liikenneturvallisuustyön yhteiskunnallisena vaikuttavuustavoitteena on mm. liikennekuolemien, vakavien loukkaantumisten ja liikennerikosten ja muiden liikenteessä ilmenevien rikosten ennalta estäminen ja paljastaminen sekä liikenneturvallisuuden ylläpitäminen.

Liikenne- ja viestintäministeriössä on valmisteltu uutta liikenneturvallisuusstrategiaa yhteistyössä sidosryhmien kanssa. Strategian tavoitteena on liikenneturvallisuuden parantaminen kokonaisvaltaisesti. Tärkeässä roolissa ovat liikennevalvonta sekä tieteellisen tiedon tuottaminen ja hyödyntäminen. Yksi tiedon tuottamisen avaintekijöistä on tutkimuslaitoksissa, yliopistoissa, ministeriöissä ja Poliisiammattikorkeakoulussa tehtävä, osin yhteistyössäkin toteutettava liikenneturvallisuuteen liittyvä tutkimus.

Viimeisen noin puolen vuosisadan aikana, pakenevan ajoneuvon pysäyttämisestä, on keskusteltu maailmanlaajuisesti monien muiden voimankäyttömuotojen ohella suhteellisen paljon. Tutkimukset ovat tuottaneet kompleksisia, usein toistensa suhteen ristiriitaisiakin tuloksia. Toisten tutkimusten mukaan takaa-ajot ovat erittäin vaarallisia ja tarvitsevat paljon parempaa ohjausta ja hallinnollista kontrollia, mutta toiset tutkimukset ovat puolestaan osoittaneet, etteivät takaa-ajotilanteet ole niin vaarallisia kuin on aiemmin uskottu ja siksi ovat välttämätön ja olennainen osa poliisin tehtäväkenttää.

Tutkimuksemme tavoitteena oli tunnistaa muun muassa pakkopysäytykseen liittyvän riskienarvioinnin merkitys ja tarjota työkaluja arvioinnin tekemiseen. Tutkimus osaltaan täydentää yhtäältä liikenneturvallisuuteen sekä toisaalta poliisin voimankäyttöön liittyvää suomalaista tutkimusta ja tuottaa hyödyllistä tietoa sekä poliisihallinnon toimijoille että laillisuusvalvonnassa ja oikeudenkäytön parissa työskenteleville. Analyysi- ja tutkimustietoa tulisi käyttää yhä enemmän päätöksenteossa, ja tulevaisuudessa olisikin kiinnostavaa analysoida empiirisen aineiston perusteella takaa-ajojen luonnetta ja eri tekijöiden yhteyksiä tilanteiden päättymiseen.

Henri Rikander
Mika Sutela

Artikkeli Lakikirjastossa

• Rikander, Henri - Sutela, Mika: Poliisi kulkuneuvon kintereillä? - Pakkopysäyttämisen harkinnassa ja käytössä huomioon otettavat tekijät

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander ja OTT Elisa Silvennoinen: Voiko lähestymiskiellolla turvata oppilaitosturvallisuutta?

Yhteiskunnallinen kehitys osoittaa sekä henkirikosten että yleisen rikollisuustason laskua. Myös nuorten rikollisuus on laskussa. Tästä huolimatta eri kaupungit ovat tahoillaan ilmaisseet huolensa nuorten haavoittuvasta asemasta ja lisääntyneestä häiriökäyttäytymisestä. Vakavat käytöshäiriöt ovat olleet kasvussa, ja väkivalta kouluissa on lisääntynyt ja raaistunut. Uhkaavaa käytöstä kohdistetaan yhä useammin myös opettajiin. Keskustelu oppilaitosturvallisuudesta nousee säännöllisesti pinnalle tavanomaista vakavampien väkivallan tekojen myötä kuten Sysmän, Havukosken ja Kytöpuiston kouluilla tehdyt väkivallan teot osoittivat.

Opiskelijoiden oikeus turvalliseen oppimisympäristöön on turvattu kaikissa koulutusta koskevissa säädöksissä. Epäasialliseen toimintaan, kiusaamiseen, häirintään ja väkivaltarikoksiin puuttumattomuutta voidaan pitää ihmisoikeusloukkauksena. Mikäli kyse on lapsista, eli alle 18 vuotiaista, tulee huomioitavaksi YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka kieltää kaikenlaisen lapsen kehitystä vaarantavan toiminnan, kuten väkivallan ja välinpitämättömän kohtelun. Myös työntekijöillä on oikeus turvalliseen työskentely-ympäristöön.

Ihmisoikeudet asettavat valtioille positiivisen velvollisuuden puuttua myös yksityisten henkilöiden välillä tapahtuviin loukkauksiin. Valtiolla on velvollisuus suojella toimivaltansa piirissä olevia henkilöitä muiden yksityishenkilöiden heihin kohdistamalta väkivallalta, ja viranomaiset ovat velvollisia ryhtymään ennalta estäviin toimiin henkilön suojaamiseksi tämän henkeä uhkaavalta väkivallalta. Valtio voi joutua vastuuseen yksityishenkilön teosta silloinkin, jos viranomaiset eivät ole ryhtyneet ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin henkilön suojaamiseksi toisen henkilön häneen kohdistamalta henkeä uhkaavalta teolta. Ratkaisusta Durdevic v. Kroatia (11.10.2011) ilmenee viranomaisen velvollisuus puuttua myös oppilaiden välisiin ihmisoikeusloukkauksiin.

Valtioilla on positiivinen velvollisuus luoda ja käyttää sellaisia mekanismeja, joiden avulla ihmisoikeuksien loukkaaminen pyritään jo ennakolta estämään tai minimoimaan. Yksi tällainen ennakollinen instrumentti on lähestymiskielto, joka on tarkoitettu sellaisia tilanteita varten, joissa henkilö perustellusti kokee itsensä toisen henkilön uhkaamaksi ilman, että olisi välittömästi joutunut rikoksen uhriksi ja voisi siten vaatia rangaistusta uhkaajalle. Tarkastelimme artikkelissa lähestymiskiellon soveltamisen mahdollisuutta ja myös käyttämisen velvollisuutta oppilaitosympäristössä. Selvitimme milloin ja millaisin edellytyksin lähestymiskielto voitaisiin määrätä oppilaitoksessa opiskelevan tai työskentelevän suojaksi.

Vastuu puuttua oppilaitosturvallisuutta vaarantavaan toimintaan on ensisijaisesti oppilaitoksen henkilöstöllä. Viranomaisten ja muiden toimijoiden välisestä yhteistyövelvoitteesta kuitenkin seuraa, että vastuu lapsen turvallisuudesta on jokaisen lasta kohtaavan aikuisen tehtävä. Tämä näkökulma tuo oppilaitosturvallisuuden edistämiseen mukaan muun muassa sosiaalityön, poliisin ja tuomioistuimen. Lapsen oikeus suojeluun on keskeinen lapsioikeudellinen periaate, jolla tarkoitetaan lapsen kehityksen turvaamista kaikelta lapsen hyvinvointia vaarantavalta kohtelulta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsesta on tehty lastensuojelulain 25.1 §:n mukainen lastensuojeluilmoitus koulussa tapahtuneen pahoinpitelyn johdosta voidaan sosiaaliviranomaiselta odottaa aktiivista otetta kartoitettaessa kaikkia mahdollisia suojelukeinoja.

Oikeudellisesti lähestymiskieltoasia on turvaamistoimi, jonka päätarkoitus on antaa suojaa mahdollisia tulevia oikeudenloukkauksia kohtaan ja siten ennalta ehkäistä rikoksia. Lähestymiskielto ei siis ole rikosoikeudellinen seuraamus, sillä se on määrättävissä myös ilman tapahtunutta rikosta. Lähestymiskieltolaki on lisäksi ikäneutraali, joten se on sovellettavissa myös tilanteessa, jossa kieltoon määrättävä on alaikäinen lapsi. Lähestymiskiellon määräämistä voi pyytää itsensä uhatuksi tai häirityksi tunteva henkilö taikka syyttäjä-, poliisi- tai sosiaaliviranomainen ja kielto on määrättävissä perusmuotoisena, laajennettuna tai perheen sisäisenä.

Lähestymiskielto voidaan määrätä myös väliaikaisena pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai tuomioistuimen toimesta. Väliaikaisen lähestymiskiellon tarkoitus on puuttua välittömästi akuuttiin väkivallan tai häiriön uhkaan. Mikäli lähestymiskiellon määräämisen edellytykset täyttyvät tulee poliisin määrätä ex officio väliaikainen lähestymiskielto. Huomionarvoista on, ettei väliaikaisen lähestymiskiellon määräämisen edellytykseksi ole asetettu kiireellisyysvaatimusta, sillä pelkkä edellytysten täyttyminen riittää. Tilanteissa, joissa väliaikaisen lähestymiskiellon määräämisen edellytykset ovat olemassa tulee poliisiviranomaisen toimia aktiivisessa roolissa myös tuomioistuin käsittelyssä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kiellon määrääjä merkitään hakijaksi, joka aikanaan myös esiintyy tuomioistuimessa.

Oppilaitosturvallisuutta koskevassa lähestymiskieltoasiassa voidaan joutua punnitsemaan kahden tai useamman alaikäisen nuoren etua vastakkain. Tällöin lapsen edun arvioinnissa tulisi ottaa huomioon ensin kaikkien lasten yksilöllinen etu erikseen ja sen jälkeen punnita osapuolina olevien lasten etua keskenään tavoitellen ratkaisua, joka turvaisi kaikkien osapuolien oikeudet. Käytännön ratkaisutoiminnassa on siten ensin pohdittava, täyttyvätkö lähestymiskiellon edellytykset ja sen jälkeen huomioitava alaikäisten osapuolten turvallisuus ja mahdollisuus oppimiseen. Lopuksi on vielä ratkaistava millaisilla rajoituksilla päästään tilanteeseen, jossa uhatuksi tuleva saa turvaa, mutta häiritsijän elämää ja mahdollisuuksia ei rajoiteta liikaa. Keskeiseksi arvioinnin kohteeksi tulee siten kiellon sisältö sekä sen toteuttamis- ja valvomismahdollisuudet.

Lähestymiskiellon määrääminen uhatun tai vainotun turvaksi ei tarkoita sitä, että kiellolla välttämättä puututtaisiin kieltoon määrätyn oikeuteen käydä koulua tai saada opetusta. Alaikäiselle määrätty lähestymiskielto asettaa opetuksen järjestäjälle velvollisuuden edelleen huolehtia riittävästä opetuksesta. Lähestymiskielto ei siten tarkoita esimerkiksi vapautusta oppivelvollisuudesta eikä se myöskään saa merkitä oppilaan kannalta samaa kuin määräaikainen erottaminen. Sen, miten opetus lähestymiskieltoon määrätyn osalta järjestetään, ei tulisi lopulta vaikuttaa kiellon määräämiseen, kun se otetaan huomioon määräyksen edellytyksiä arvioitaessa.

Lopuksi toteamme, että lähestymiskiellon määräämisellä on erityinen kommunikatiivinen funktio, sillä se välittää kieltoon määrätylle moitearvostelun ja samalla viestittää suojatulle yhteiskunnan suhtautumista (suojelulupaus). Lähestymiskiellon määrääminen luo suojatulle turvallisuuden tunnetta, sillä siihen sisältyy tieto poliisin mahdollisuudesta puuttua tilanteeseen.

Artikkeli Edilexin lakikirjastossa 23.6.2021

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander: Rikosilmoituksen kirjaamisvelvoite ja syytä epäillä -kynnys

Tämän kirjoituksen mielenkiinto kohdentuu syytä epäillä -kynnyksen ja esitutkinnan toimittamisen tarkasteluun, sillä esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Säännös ei siten jätä harkintavaraa, jos syytä epäillä -kynnys on ylitetty. Kyse on esitutkintaviranomaiselle säädetystä esitutkintapakosta.

Heinäkuun toisena viikonloppuna uutisoitiin turkulaisravintolassa tapahtuneesta joukkotappelusta, johon osallistui 20-30 ihmistä. Tapahtuman järjestäjä ei saanut tilannetta rauhoittumaan, minkä vuoksi poliisi tyhjensi ja sulki ravintolan loppuillaksi. Seuraavana päivänä poliisi kertoi tiedotusvälineille, että kukaan ei loukkaantunut vakavasti, tapauksesta ei kirjattu rikosilmoituksia, eikä näin ollen rikostutkintaa aloiteta. Sosiaalisessa mediassa uutinen sai runsaasti huomiota. Vuorokautta myöhemmin Lounais-Suomen poliisi kuitenkin ilmoitti aloittavansa oma-aloitteisesti esitutkinnan.

Tämän kirjoituksen mielenkiinto kohdentuu syytä epäillä -kynnyksen ja esitutkinnan toimittamisen tarkasteluun, sillä esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan esitutkintaviranomaisen on toimitettava esitutkinta, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muuten on syytä epäillä, että rikos on tehty. Säännös ei siten jätä harkintavaraa, jos syytä epäillä -kynnys on ylitetty. Kyse on esitutkintaviranomaiselle säädetystä esitutkintapakosta.

Poliisilain (872/2011) 1 luvun 1 §:n mukaan poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen. Poliisin puuttuessa ravintolassa tapahtuvaan väkivallantekoon kyse on sekä turvallisuuden palauttamisesta että rikoksen selvittämisestä ja syyteharkintaan saattamisesta. Rikoksen selvittämistä ja syyteharkintaan saattamista puolestaan ohjaa esitutkintalaki, ja poliisi on yleinen esitutkintaviranomainen. Esitutkintaa ei käsitteenä ole määritelty lainsäädännössä, vaan sen sisältö määrittyy asiayhteydessä. Esitutkinta on luonteeltaan rikosprosessin valmistelua, jonka jälkeen seuraa syyteharkinta, oikeudenkäynti tuomioistuimessa ja viimeisenä rikosoikeudellisen seuraamuksen täytäntöönpano. Lähtökohtaisesti rikos ei voi tulla syyteharkintaan ja tuomioistuimen käsiteltäväksi muutoin kuin esitutkinnan kautta.

Esitutkintalain 3 luvun 1 §:n mukaan esitutkintaviranomaisella on kirjaamisvelvollisuus rikoksesta tai tapahtumasta, jota ilmoittaja epäilee rikokseksi ja josta tämä on ilmoittanut erikseen ilmoittanut. Ilmoituksen perusteella tehtävä kirjaus johtaa joko rikosilmoituksen tai sekalaisilmoituksen kirjaamiseen. Ilmoituksen kirjaamisvelvoite on ehdoton, josta on mahdollista poiketa vain poikkeustapauksissa. Säännöksen toinen momentti koskee puolestaan esitutkintaviranomaisen omia havaintoja. Jos ensimmäisessä momentissa on kyse rikoksesta tai tapahtumasta, jota ilmoittaja pitää rikoksena, toisessa momentissa on kyse rikosilmoituksen kirjaamisvelvollisuudesta. Tämä kirjaamisvelvollisuus koskee niitä rikoksia, joiden osalta esitutkintalain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut toimenpiteistä luopumisen edellytykset eivät täyty. Kyse on tällöin rikoksista, joista ei ole odotettavissa ankarampaa rangaistusta kuin sakkoa ja jota on pidettävä kokonaisuutena arvostellen ilmeisen vähäisenä. Asianomistajalle ei myöskään saa olla vaatimuksia asiassa.

Rikosilmoituksen kirjaamisvelvollisuus tarkoittaa sitä, että poliisin harkinta on varsin rajattua. On syytä huomata, että ilmoituksen kirjaamiskynnys on matalampi kuin esitutkinnan aloittamiskynnys eli syytä epäillä -kynnys. Ilmoituksen kirjaaminen ja esitutkinnan aloittamisen edellytysten arviointi ovat kaksi toisistaan erillistä toimenpidettä. Syytä epäillä -kynnystä käytetään myös pakkokeinosäännöksissä, mutta todennäköisyysasteeltaan ne eivät tarkoita samaa. Syytä epäillä -kynnys on kytketty esitutkintalaissa esitutkinnan toimittamisvelvollisuuteen, kun taas pakkokeinoissa mahdollisuuteen käyttää pakkokeinoja rikoksen selvittämiseksi. Esitutkintalain syytä epäillä -kynnys on siten matalampi kuin pakkokeinoissa.

Kuinka korkealla syytä epäillä -kynnys sitten voi olla? Kumotun esitutkintalain (449/1987) esitöiden mukaan rikosta on syytä epäillä, kun asioita huolellisesti harkitseva ihminen havaintojensa perusteella päätyy tällaiseen tulokseen. Sanamuoto jättää esitutkintaviranomaiselle jossain määrin harkintavaltaa, mutta esitutkintakynnystä ei kuitenkaan aseteta kovin korkealle. Varmuutta tai suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä ei vaadita. Pohdittaessa syytä epäillä -kynnyksen ylittymistä kohdistuu esitutkintaviranomaisen harkinta teon tai tapahtuman tunnusmerkistönmukaisuuteen. Tunnusmerkistönmukaisuudella tarkoitetaan sitä rikoksen käsitteen perustasoa, joka ilmenee rikoslain (39/1889) erityisen osan luvuista 11-51. Esitutkinnan toimittamistarvetta arvioitaessa on otettava huomioon kaikki mahdolliset kyseeseen tulevat rikokset. Kun syytä epäillä -kynnys on ylittynyt, muodostuu esitutkintaviranomaiselle tutkintavelvoite esitutkintalain 3 luvun 3 §:n mukaisesti.

Esitutkintaviranomaisen ratkaisulla, aloitetaanko esitutkinta vai ei, on yhteiskunnallista merkitystä - niin yleisesti kuin myös Turun tapauksessa. Normijärjestelmän uskottavuus perustuu luottamukselle ja käyttäytymisnormin rikkominen horjuttaa ihmisten luottamusta. Rikosprosessin ensisijainen funktio on käyttäytymisen ohjaaminen. Kyse on siis siitä, että ihmiset pidättyisivät tekemästä laissa rangaistavaksi säädettyjä tekoja. Vain tehokas ja nopeasti toimitettu esitutkinta vahvistaa ihmisten uskoa järjestelmän toimivuuteen eli siihen, että kukaan ei saa kohtuutonta etua lakia noudattaviin nähden.

Pitääkö tästäkin puhua jakso 13: Saako poliisi käyttää voimaa?

https://www.supla.fi/audio/3744019

Näkökulmia oppilaitosturvallisuuteen - osa 1: Turvallinen oppimisympäristö

• IN AMMATILLINEN OPETTAJANKOULUTUS · ASIANTUNTIJA-ARTIKKELIT
• - 27 MARRAS, 2020 (https://tamkjournal.tamk.fi/nakokulmia-oppilaitosturvallisuuteen-osa-1/)

Opetusala on yhteiskuntamme toimijoista suurin, jos mittarina käytetään siihen osallistuvien ihmisten määrää. Vuonna 2019 yli 3200 oppilaitoksessa opiskeli 1,84 miljoonaa ihmistä ja oppilaitoksissa työskenteleviä opettajia oli liki 70 tuhatta. Lisäksi oppilaitoksissa työskentelee huomattava määrä opetusta tukevaa henkilöstöä. Oppilaitokset ovat keskeisiä toimijoita, ja oppilaitosturvallisuus sekä oppijoiden että työntekijöiden näkökulmasta on nähtävä arvolupauksena ja jatkuvasti parantuvana kohteena. Se, koetaanko oppilaitokset turvallisiksi vai turvattomiksi ympäristöiksi, heijastuu koko hyvinvointiyhteiskuntaan.

KIRJOITTAJA: HENRI RIKANDER

Oppilaitosturvallisuutta voidaan tarkastella lähestymällä sitä oppijan tai opettajan näkökulmasta. Oikeus turvalliseen oppimisympäristöön ilmenee mm. perusopetusta (1267/2013) ja toista astetta (531/2017, 714/2018) koskevissa säädöksissä, oikeus turvalliseen työskentely-ympäristöönpuolestaan työturvallisuuslain (738/2002) säännöksissä, jotka mm. velvoittavat työnantajaa tunnistamaan järjestelmällisesti työpaikan vaara- ja haittatekijät, poistamaan tai korjaamaan ne sekä arvioimaan jäljelle jäänyttä riskiä. Edellä kuvattu erottelu oppijoiden ja työntekijöiden turvallisuuden välillä ei kuitenkaan ole hedelmällistä, sillä oppilaitosturvallisuus on laajempi kokonaisuus, jossa oppilaitosyhteisön kaikki jäsenet vaikuttavat turvallisuuskulttuurin rakentumiseen ja koettuun turvallisuuden tunteeseen. Oppilaitosturvallisuutta tuleekin tarkastella kokonaisturvallisuuden käsitteen kautta, jolloin oppilaitosturvallisuus rakentuu turvallisuuden johtamisen, yhteisen oppimisen ja kehittämisen sekä yhteisöllisten toimintamallien ympärille (Teperi ym. 2018).

Kolmiosaisessa artikkelissa oppilaitosturvallisuutta käsitellään edellä kuvattujen näkökulmien kautta. Tässä ensimmäisessä osassa huomio kiinnitetään turvallisen oppimisympäristön elementteihin (oppijanäkökulma), toisessa osassa turvallisuutta tullaan tarkastelemaan työturvallisuuslain kautta (työntekijänäkökulma) ja kolmannessa osassa mielenkiinnon kohteena on kokonaisturvallisuus ja turvallisuuskulttuuri (johtamisnäkökulma).

Turvallisuuden kokemus on oppimisen edellytys

Opetuksen järjestäjän on tarjottava oppijoille turvallinen kasvu- ja oppimisympäristö. Oppimisympäristö voi olla fyysinen tai virtuaalinen tila, joka muodostaa yhteisöllisen, oppimista tukevan paikan. Turvallisuuden kokemus on edellytys kasvulle, oppimiselle ja osallisuudelle. Turvallisuus on nähtävä oppilaitoksen toiminnan ydinasiana.

Turvallinen oppimisympäristö on jäsenneltävissä usealla tavalla (Bransford, Brown & Cocking 2000; Opetushallitus 2020). Tässä yhteydessä tarkastelu tapahtuu järjestyksessä fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja pedagoginen turvallisuus (Waitinen 2011). Lähestymistapa on perusteltu, sillä fyysisesti turvattomassa tilassa myös psyykkinen turvattomuuden tunne on suurempi. Kokemus fyysisestä ja psyykkisestä turvallisuudesta puolestaan vaikuttaa sosiaalisen turvallisuuden tunteeseen ja aina pedagogiseen turvallisuuteen saakka. (Rikander & Hyyti 2019.) Pedagoginen turvallisuus kytkee turvallisuuskasvatuksen ja turvallisuuskulttuurin opetukseen (Opetushallitus 2020), ja sen voidaan ajatella muodostuvan edellä mainittujen elementtien päälle (kuva 1).

Kuva 1 Turvallinen oppimisympäristö (Rikander & Hyyti 2019)

Fyysinen oppimisympäristö

Oppiminen onnistuu parhaiten, kun oppilaitos on rakennettu oppimista varten ja opiskeluympäristö tukee opetuksen tavoitteita, sisältöä ja oppimisprosessia. Fyysistä oppimisympäristöä ovat oppilaitoksen rakennukset, opetustilat ja oppimateriaalit. Fyysisellä oppimisympäristöllä tarkoitetaan myös oppilaitoksen turvallista ja toimivaa päivittäiskäyttöä, kuten ilmanvaihdon, lämmön, ääniympäristön ja valaistuksen oikeaa käyttöä. Myös irtaimiston hankinta, käyttö ja varastointi sekä kiinteistön huolto kuuluvat fyysiseen oppimisympäristöön. Esimerkiksi vääränlaiset materiaalit kalusteissa, huono siivous tai puutteellinen kemikaalien valvonta mahdollistavat sen, että palokuorma kiinteistössä saattaa kasvaa huomaamatta.

Fyysiseen oppimisympäristöön kuuluu myös tietoturva. Hyvällä tiedonhallintatavalla tarkoitetaan tiedon kolmen ominaisuuden - luottamuksellisuuden, eheyden ja käytettävyyden - turvaamista. Tietoturvallisuudesta on huolehdittava sekä normaali- että poikkeusoloissa erilaisten hallinnollisten ja teknisten toimenpiteiden avulla. (Mäenpää 2017.)

Fyysiseen turvallisuuteen kuuluu olennaisesti erilaisten tapaturmien ja väkivallantekojen ennaltaehkäisy. Tapaturmat voivat syntyä huonosti suunnitelluista tai rakennetuista tiloista, huonosti huolletusta ympäristöstä tai välineestä. Tapaturmien tilastointiin ja tutkintaan on syytä kiinnittää huomiota, sillä jopa 40 prosenttia perusopetuksen tapaturmista on sellaisia, joissa tapaturma olisi ollut vältettävissä ympäristöä muuttamalla tai turvallisesta toimintatavasta kertomalla. (Terveellinen, turvallinen ja hyvinvoiva oppilaitos 2015.) Vastaavasti oppijan tekemistä väkivallan teoista opettajaa kohtaan yhdeksän tapausta kymmenestä on sellaisia, joissa ennen tekoa on havaittavissa uhan nouseminen ja tapahtumat ovat siten de-eskaloitavissa (Hurme ym. 2019).

Psyykkinen turvallisuus

Oppijalla on oikeus kasvaa ja kehittyä psyykkisesti turvallisessa ympäristössä. Psyykkinen turvallisuus kytkeytyy vahvasti oppilaitoksen toimintakulttuuriin eli siihen, miten oppilaitoksessa turvallisuuteen suhtaudutaan, miten erilaisiin häiriö- ja poikkeamatilanteisiin reagoidaan tai miten kiusaamistilanteet tai oppilaan kokema seksuaalinen häirintä käsitellään hänen siitä ilmoittaessa. (Ks. Kiusaamisen vastainen työ kouluissa ja oppilaitoksissa 2020.)

Psyykkisen turvallisuuden tunteen muodostumisen kannalta oppimisympäristön on oltava kannustava, välitön ja luottamusta herättävä. Vuorovaikutustilanteessa oppija kohdataan sellaisena kuin hän on - arvokkaana ja ainutlaatuisena. Erilaisten muodollisten opettaja-oppijakohtaamisten lisäksi on tärkeää, että myös epämuodolliset kohtaamiset, kuten kohtaamiset oppilaitoksen käytävillä tai opetuspäivän jälkeen, ovat mahdollisia. (Rikander & Hyyti 2019.)

Oppijan kokemaan psyykkiseen turvallisuuteen liittyy erilaisuuden hyväksyntä. Kokemuksella siitä, että oppija ei ole osa ryhmää tai että häntä ei jostakin syystä hyväksytä tai jopa syrjitään, saattaa olla vaikutusta hänen koko elämänsä ajan. Oppimisen ja opiskelun kannalta huonot koulu- ja opiskelukokemukset heikentävät oppimiseen ja opiskeluun liittyvää itsetuntoa ja motivaatiota. Huonolla koulumenestyksellä on kiinteä yhteys syrjäytymisriskiin ja sen kehittymiseen. Ne oppijat, jotka ovat jääneet peruskoulun varaan, aiheuttavat elinaikanaan, riskitekijöistä riippuen, keskimäärin 230 000 - 370 000 euron menetyksen julkishallinnolle (Hilli, Stähl, Merikukka & Ristikari 2017).

Psyykkinen turvallisuus luo luokkaan työrauhaa, opiskelumotivaatiota ja oppimisen iloa. Psyykkistä turvallisuutta on mahdollista edistää erilaisilla ryhmäyttämisillä ja paritöillä, jolloin jokainen oppija pääsee osalliseksi ryhmän toimintaan ja kokee tulevansa kuulluksi. Onnistuessaan ryhmäyttämisessä opettaja luo oppijaryhmään avoimen ja luotettavan ilmapiirin. Ryhmä, jossa jokainen uskaltaa sanoa mielipiteensä, kokee tulevansa kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenään, on psyykkisesti turvallinen. (Rikander & Hyyti 2019.)

Sosiaalinen turvallisuus

Sosiaaliseen oppimisympäristöön vaikuttavat vuorovaikutukseen ja ihmissuhteisiin liittyvät tekijät. Edellä on todettu, että fyysinen ja psyykkinen turvallisuus ovat vuorovaikutuksessa sosiaalisen turvallisuuden kanssa. Oppijan näkökulmasta sosiaalinen turvallisuus tarkoittaa sitä, että hän voi työskennellä mielekkäässä vuorovaikutuksessa sekä opettajan että muiden oppijoiden kanssa. Kuuluminen osaksi ryhmää sen aktiivisena jäsenenä mahdollistaa erilaisten vuorovaikutusaloitteiden esittämisen ilman, että aloitteiden esittäjän tarvitsi pelätä siitä syntyviä kielteisiä seurauksia. Tätä voidaan kuvata sosiaalisen pääoman kasvattamiseksi, jossa oppilaitokset ovat avainasemassa. (Punamäki, Tirri, Nokelainen & Marttunen 2011.)

Hyvät ihmissuhteet kannustavat osallistumiseen, erilaisuuden hyväksymiseen ja vastuullisuuteen. Kun luokassa tai oppilaitoksessa on hyvä ja toisista huolehtiva ilmapiiri, se näkyy myös oppimisessa. Sosiaalinen turvallisuus rakentuu oppilaitoksessa vuorovaikutuksen ja kommunikoinnin kautta. Parhaimmillaan turvallisessa ryhmässä on mahdollista ottaa oppimiseen liittyviä haasteita ja riskejä ilman epäonnistumisen pelkoa. Turvallisuus on siten luottamusta ja hyvän olon tunnetta ilman pelkoa nolaamisesta, vähättelystä ja kiusaamisesta. (Rikander & Hyyti 2019.)

Pedagoginen turvallisuus

Opetuksen ohjaus, ohjeiden selkeys, kannustava palaute ja oppijan taitotason mukaiset tehtävät vaikuttavat pedagogisen turvallisuuden tunteeseen (Opetushallitus 2020). Opettajan mahdollisuus tehdä pedagogisesti turvallisia valintoja vaatii visiota turvallisesta oppimisympäristöstä. Tällä tarkoitetaan sekä koulun että opetuksen järjestäjän visiota. Yksi keskeinen pedagogisen turvallisuuden elementti on työrauha (Ojala 2011). Kyse on sekä oppijan että opettajan työskentelyrauhasta.Turvallisuus on nähtävä oppilaitoksen toiminnan ydinasiana.Oppijan kokema jatkuva kiire, muutokset opetuksen sisällössä, paikassa tai jopa opetussuunnitelmatasolla saattavat vaarantaa turvallisuuden tunnetta. Kilpailuasetelma, jossa oppijan tulee tehdä valintoja varhaisella iällä varmistaakseen menestymisen korkeakoulujen valinnoissa, saattaa koetella turvallisuuden tunnetta. Vastaavalla tavalla myös opettajien tulee kokea, että heillä on mahdollisuus vastata opetukseen ja oppilaitoksen kohdistuviin vaatimuksiin. Jatkuva muutos, työsuhteiden epävarmuus tai vähäiset resurssit vaarantavat pedagogisen turvallisuuden muodostumista ja äärimmäisessä tilanteessa myös kanavoituvat oppijaryhmään. (Rikander & Hyyti 2019.)

Pedagogista turvallisuutta on myös oppilaitoksen jäsenten turvallisuustoimijuus. Tämä tarkoittaa, että jokainen jäsen osallistuu yhteisen turvallisuuden kehittämiseen ja vaalimiseen ikäkautensa ja osaamistasonsa mukaisesti. Aktiivinen turvallisuustoimija osaa tunnistaa vaaratilanteita, tuoda havaintonsa opettajien ja oppilaitoksen tietoon ja tehdä myös itse turvallisia valintoja. Oppilaitoksissa opitut turvallisuustaidot kantavat läpi elämän. Turvallisuustoimijuudessa on keskeistä, että ymmärretään oma rooli aktiivisena toimijana, joka kykenee vaikuttamaan omaan ja muiden hyvinvointiin ja turvallisuuteen.

Tässä artikkelissa oppijan turvallisuuden kokemus nähtiin oppimisen edellytyksenä. Sarjan seuraavassa osassa oppilaitosturvallisuutta tarkastellaan työturvallisuuslain viitekehyksessä.

Lähteet

Bransford, J., Brown, A. & Cocking, R. 2000. How People Learn: Brain, Mind, Experience, and School: Expanded Edition. The National academies press.

Hilli, P., Stähl, T., Merikukka, M. & Ristikari, T. 2017. Syrjäytymisen hinta - case investoinnin kannattavuuslaskemasta. Yhteiskuntapolitiikka 82 (6).

Hurme, K. & Jahnukainen, M. & Hotulainen, R. 2019. Koulun henkilöstöön kohdistuvan kouluväkivallan osapuolet, olosuhteet ja tilanteiden laatu. Yhteiskuntapolitiikka 84 (3).

Kiusaamisen vastainen työ kouluissa ja oppilaitoksissa. 2020. Opetushallituksen oppaat ja käsikirjat 2020:3a.

Laki ammatillisesta koulutuksesta 11.8.2017/531.

Lukiolaki 10.8.2018/714.

Mäenpää, O. 2017. Hallintolaki ja hyvän hallinnon takeet. 5. painos. Edita publishing.

Ojala, T. 2012. Kokonaisturvallisuuden hahmottaminen ja riskien arvioinnin vaikeus koulujen turvallisuusjohtamisessa. Teoksessa Lindfors, E. (toim). Kohti turvallisempaa oppilaitosta. Tampereen yliopisto, 78-89.

Opetushallitus. 2020. Pedagoginen turvallisuus. Luettu 11.11.2020. https://www.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutkinnot/pedagoginen-turvallisuus

Punamäki, R-L., Tirri, K., Nokelainen, P. & Marttunen, M. 2011. Koulusurmat - Yhteiskunnalliset ja psykologiset taustat ja ehkäisy. Suomalaisen tiedeakatemian kannanottoja 2:2011.

Perusopetuslaki 30.12.2013/1267.

Rikander, H. & Hyyti, J. 2019. Turvallisuusosaaminen oppilaitoksen arjessa -opintojakso. Tampereen ammattikorkeakoulu 2019. Luettu 11.11.2020. https://moodle.amk.fi/course/view.php?id=325

Terveellinen, turvallinen ja hyvinvoiva oppilaitos. 2015. Opas ympäristön ja yhteisön monialaiseen tarkastamiseen. Luettu 11.11.2020. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/126936/URN_ISBN_978-952-302-505-9.pdf?sequence=1&isAllowed=y

Teperi, A-M., Lindfors, E., Kurki, A-L., Somerkoski, B., Ratilainen, H., Tiikkaja, M., Uusitalo, H., Lantto, E. & Pajala, R. 2018. Turvallisuuden edistäminen opetusalalla - Edusafe -projektin loppuraportti. Työterveyslaitos.

Työturvallisuuslaki 23.8.2002/738.

Waitinen, M. 2011. Turvallinen koulu? Helsinkiläisten peruskoulujen turvallisuuskulttuurista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Helsingin yliopisto. Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksia 334.

Näkökulmia oppilaitosturvallisuuteen - osa 2: Turvallinen työskentely-ympäristö

• IN AMMATILLINEN OPETTAJANKOULUTUS · ASIANTUNTIJA-ARTIKKELIT
• - 30 MARRAS, 2020

Kolmiosaisessa artikkelissa käsitellään oppilaitosturvallisuutta eri näkökulmista: Ensimmäisessä osassa huomio kiinnitettiin turvallisen oppimisympäristön elementteihin (oppijanäkökulma). Tässä toisessa osassa turvallisuutta tarkastellaan työturvallisuuslain kautta (työntekijänäkökulma). Sarjan viimeisessä osassa mielenkiinnon kohteena on kokonaisturvallisuus ja turvallisuuskulttuuri (johtamisnäkökulma).

KIRJOITTAJA: HENRI RIKANDER

Vaikka suomalaiset oppilaitokset mielletään turvallisiksi ympäristöiksi, tutkimukset osoittavat, että opettajat raportoivat säännöllisesti epäasiallisesta kohtelusta ja kiusaamisesta, ja noin joka kymmenes opettajista kokee työssään väkivaltaa (Opetusalan työolobarometri 2017). Myös korkeakouluyhteisölle tehty tutkimus osoittaa, että vastaajat ovat kokeneet turvallisuustilanteen muuttuneen huonommaksi viime vuosien aikana (Virta ym. 2018). Vaikka erilaisia oppilaitosturvallisuutta kehittäviä hankkeita on tehty jo yli kymmenen vuotta ja oppilaitosturvallisuus on ollut akateemisen tutkimuksen kohteena (Waitinen 2011), on oppilaitosten turvallisuusosaaminen varsin henkilösidonnaista ja sirpaleista (Teperi ym. 2018).

Työturvallisuuslain (738/2002) tarkoituksena on parantaa työympäristöä ja työolosuhteita työntekijöiden työkyvyn turvaamiseksi ja ylläpitämiseksi sekä ennalta ehkäistä ja torjua työtapaturmia, ammattitauteja ja muita työstä ja työympäristöstä johtuvia työntekijöiden fyysisen ja henkisen terveyden, jäljempänä terveys, haittoja. Työturvallisuuslain käsite terveys on laaja tarkoittaen sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Työturvallisuuslain soveltamisala on yleinen. Tämä tarkoittaa, että lakia sovelletaan työ- ja virkasuhteessa sekä virkasuhteeseen verrattavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa tehtävään työhön. Työturvallisuuslaki velvoittaa työnantajaa ja työntekijöitä työturvallisuutta ylläpitävään ja parantavaan yhteistoimintaan. Työturvallisuuslakia voi luonnehtia sekä velvoittavaksi että ohjaajavaksi säädökseksi, sillä se antaa tosiasiallisia keinoja työturvallisuuden parantamiseen (kuva 2).

Kuva 2 Työturvallisuuslain velvoitteet

Työnantajan yleinen huolehtimisvelvollisuus

Työnantajan yleistä huolehtimisvelvoitetta koskeva työturvallisuuslain 8 § on sekä itsenäinen että muita työturvallisuuslain ja alemman asteista sääntelyä ohjaava säännös. Kyseisen säännöksen ensimmäisen momentin mukaan työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön samoin kuin työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat.

Yleisen huolehtimisvelvollisuuden mukaan työnantajan on suunniteltava, valittava, mitoitettava ja toteutettava työolosuhteiden parantamiseksi tarvittavat toimenpiteet. Työturvallisuuslaille on ominaista, että sen velvoitteita tulkitaan dynaamisesti työolojen ja -tapojen kehittyessä. Se, mikä vaikkapa viisi vuotta sitten katsottiin riittäväksi, ei välttämättä enää riitä. Työnantajalla on velvollisuus tarkkailla työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Tämän tulee olla jatkuvaa eikä pistemäistä. Tarkkailun piiriin kuuluu myös jo toteutettujen toimenpiteiden vaikutusten seuraaminen suhteessa työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen. Mikäli toteutettu toimenpide havaitaan riittämättömäksi tai ylipäätään toimimattomaksi, on työnantajan tehtävä korjauksia. On myös mahdollista, että työntekijät eivät noudata työnantajan osoittamia toimenpiteitä. Työnantajan on silloin aktiivisesti puututtava kyseiseen laiminlyöntiin. Työnantajan tarkkailuvelvoite on jatkuvaa ja kattaa kaikkien toimintojen seuraamisen. Työnantajan velvollisuuteen kuuluu tietää, mitä työpaikalla tapahtuu.

Informointi ja opetusvelvollisuus

Työnantajan yleinen huolehtimisvelvoite kytkeytyy turvallisuusjohtamiseen ja edelleen riskienhallintaan. Koska työnantajan vastuulla on turvallisuudesta ja työnteon terveellisyydestä huolehtiminen, on työnantajan huolehdittava siitä, että työturvallisuuslain velvoitteet on ymmärretty kaikilla organisaatioin tasoilla. Työturvallisuuslain 14 §:n mukaan työnantajan on annettava työntekijälle riittävät tiedot työpaikan haitta- ja vaaratekijöistä sekä huolehdittava siitä, että työntekijä perehdytetään riittävästi työhön, työpaikan työolosuhteisiin, työ- ja tuotantomenetelmiin, työssä käytettäviin työvälineisiin ja niiden oikeaan käyttöön sekä turvallisiin työtapoihin. Työnantajan vastuu on korostunut erityisesti silloin, kun kyse on uuden työn tai tehtävän aloittamisesta tai työtehtävien muuttumisesta. Tämä tarkoittaa, että vaikkapa opettajan siirtyessä vaativampaan tehtävään tulee työnantajan järjestää hänelle perehdytys.

Työnantajan tulee antaa opetusta ja ohjausta työhön liittyvien haittojen ja vaarojen tunnistamiseksi, estämiseksi ja turvallisuutta tai terveyttä uhkaavan haitan tai vaaran välttämiseksi. Ohjauksen ja opetuksen riittävyyttä on seurattava ja tarvittaessa sitä on täydennettävä. Työntekijöiden tulee saada opetusta ja ohjausta myös erilaisten häiriö- ja poikkeustilanteiden varalle.

Jos työnantajalla on yleinen huolehtimis- ja koulutusvelvollisuus, on työntekijällä puolestaan 18 §:n mukainen velvollisuus noudattaa työnantajan toimivaltansa mukaisesti antamia määräyksiä ja ohjeita sekä muutoinkin työnsä ja työolosuhteiden edellyttämää turvallisuuden ja terveellisyyden ylläpitämiseksi tarvittavaa järjestystä ja siisteyttä sekä huolellisuutta ja varovaisuutta. Työntekijän velvollisuus koskee sekä omaa että muiden työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä huolehtimista. Työtekijän huolehtimisvelvollisuus konkretisoituu 19 §:ssä, jonka mukaan työntekijän on viipymättä ilmoitettava turvallisuutta vaarantavasta seikasta. Ilmoitusvelvollisuuden täyttämisen lisäksi työntekijän on ryhdyttävä aktiivisiin toimiin, sillä kokemuksella ja osaamisella, joka hänellä on käytettävissään ja poistettava tai estettävä mahdollinen vaaratilanne. Säännökseen kirjattu informointivelvollisuus koskee sekä työnantajaa että työntekijää. Työntekijän on ilmoitettava aina tapahtuneesta, ja työnantajan on puolestaan kerrottava, mihin toimenpiteisiin asiassa ryhdyttiin.

Vastuu vaarojen arvioinnista

Turvallisuusjohtamisen näkökulmasta työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden turvaaminen on yrityksen tai yhteisön toiminnan keskeinen periaate, ja siksi sitä ei tule ymmärtää organisaation ydintoiminnoista irrallisena elementtinä.Vuorovaikutus työnantajan ja työntekijöiden välillä on ensiarvioisen tärkeää selvitettäessä ja arvioitaessa työpaikan vaaroja Työturvallisuuslain 10 §:n mukaan työnantajan on työn ja toiminnan luonne huomioon ottaen riittävän järjestelmällisesti selvitettävä ja tunnistettava työstä, työajoista, työtilasta, muusta työympäristöstä ja työolosuhteista aiheutuvat haitta- ja vaaratekijät sekä jos niitä ei voida poistaa, arvioitava niiden merkitys työntekijöiden turvallisuudelle ja terveydelle. Säännös toimii riskienarviointiprosessin pohjana, sillä vaarojen arvioinnissa huomioidaan sekä jo tapahtuneet turvallisuuspoikkeamat että mahdolliset tulevat riskit. Vaarojen arviointia koskeva velvollisuus on työnantajalla. Vaikka on tarkoituksenmukaista, että työntekijät osallistuvat riskienarviointiprosessiin esimerkiksi vaarojen tunnistamisen yhteydessä, vastuu säilyy kuitenkin työnantajalla. Vaarojen arviointia ei voi jättää tekemättä vetoamalla työnantajan osaamattomuuteen. Riittävän asiantuntemuksen puuttuessa työnantajan on käytettävä ulkopuolisia asiantuntijoita.

Vaarojen arviointi on suunnitelmallista ja jatkuvaa toimintaa. Kerran tehtyä ja lopullista vaarojen arviointia ei siten ole olemassa. Selvitystä ja arviointia on tarkistettava olosuhteiden olennaisesti muuttuessa ja se on muutenkin pidettävä ajan tasalla.

Tässä artikkelissa turvallista työskentely-ympäristöä tarkasteltiin työturvallisuuslain kautta. Sääntely korostaa työnantajan yleisen vastuun lisäksi yhteistoimintaa, jossa työturvallisuuden edistäminen nähdään koko työyhteisön asiana. Artikkelin viimeisessä osassa tarkastelun kohteena on yhteinen sitoutuminen turvallisuuteen arvona ja tavoiteltavana tilana. Huomio kiinnitetään erityisesti turvallisuuskulttuurin rakentumiseen ja siihen vaikuttamiseen.

Lähteet

Opetusalan työolobarometri 2017. OAJ:n julkaisusarja 5:2018.

Työturvallisuuslaki 23.8.2002/738.

Teperi, A-M., Lindfors, E., Kurki, A-L., Somerkoski, B., Ratilainen, H., Tiikkaja, M., Uusitalo, H., Lantto, E. & Pajala, R. 2018. Turvallisuuden edistäminen opetusalalla - Edusafe-projektin loppuraportti. Työterveyslaitos.

Virta, S., Kohtamäki, V., Kreus, J., Kuoppala, K. & Liljeroos, J. 2018. Yliopistojen työntekijöiden ja yliopisto-organisaatioiden turvallisuus - Turvallisuuskokemukset, tilannetietoisuus, turvallisuuden johtaminen, uhkiin varautuminen ja resilienssi. Tampereen yliopisto.

Waitinen, M. 2011. Turvallinen koulu? Helsinkiläisten peruskoulujen turvallisuuskulttuurista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Helsingin yliopisto. Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksia 334.

Kirjoittaja

Henri Rikander
OTT, projektipäällikkö
Turvallisuus kuuluu kaikille ja Turvallisuudesta osallisuutta ja hyvinvointia -hankkeissa
Pedagogiset ratkaisut/Ammatillinen opettajakorkeakoulu, TAMK
Asiantuntija-alueet: oppilaitosturvallisuus, rikos- ja prosessioikeus, kriminologia, poliisioikeus, empiirinen oikeustutkimus, oikeussosiologia
henri.rikander@tuni.fi

Kuvituskuva:Pexels/Scott Webb

Näkökulmia oppilaitosturvallisuuteen - osa 3: Kokonaisturvallisuus ja turvallisuuskulttuuri

• IN AMMATILLINEN OPETTAJANKOULUTUS · ASIANTUNTIJA-ARTIKKELIT
• - 30 MARRAS, 2020

Kolmiosaisessa artikkelissa käsitellään oppilaitosturvallisuutta eri näkökulmista: Ensimmäisessä osassa huomio kiinnitettiin turvallisen oppimisympäristön elementteihin (oppijanäkökulma) ja toisessa osassa turvallisuutta tarkasteltiin työturvallisuuslain kautta (työntekijänäkökulma). Tässä kolmannessa, sarjan päättävässä artikkelissa keskitytään kokonaisturvallisuuteen ja turvallisuuskulttuuriin (johtamisnäkökulma).

KIRJOITTAJA: HENRI RIKANDER

Oppilaitoksen eli tässä tapauksessa organisaation näkökulmasta turvallisuus on toimintakykyä ylläpitävää toimintaa. Turvallisuus on osa perustehtävää ja päivittäistä toimintaa, joka tukee organisaation tai yhteiskunnan sille asettamia tavoitteita. Turvallisuusjohtamisella tarkoitetaan tavoitteellista toimintaa, jossa työyhteisön toimintatavat ja ohjeet ovat selkeitä, viestintä on yksiselitteistä ja osallistujien kesken käydään aitoa dialogia. (Kerko 2001.)

Turvallisuusjohtamisen perustan muodostaa visio työpaikasta, jossa ei tapahdu työtapaturmia eikä työoloista johtuvia sairastumisia. Nolla tapaturmaa -ajattelun mukaan kaikki tapaturmat ja onnettomuudet ovat estettävissä. Tämä on mahdollista korostamalla kaikkien työyhteisön jäsenten vastuuta ja asennetta suhteessa työturvallisuuteen. Kouluttamalla ja perehdyttämällä työntekijöitä riskiperustaisesti tuodaan työturvallisuusajattelu osaksi ammattilaisten ammattitaitoa. Turvallisen työskentelyn kautta tapaturmat vähenevät ja niihin liittyvät suorat ja epäsuorat kustannukset ovat säästöä organisaatiolle. Vastaavalla tavalla sijoitus työntekijöiden työhyvinvointiin on kannattavaa, sillä työhyvinvointiin kohdennettu euro palautuu jopa viisinkertaisena. (Motivation for employers to carry out workplace health promotion 2012.)

Turvallisuusjohtaminen

Turvallisuusjohtaminen koostuu useista eri osa-alueista. Ne on esitetty kuvassa 3 Elinkeinoelämän yritysturvallisuusmallia (2016) hyödyntäen. Turvallisuusjohtamisen keskiössä ja tarkoituksena on varmistaa toiminnan jatkuvuus, turvallisuus ja vaatimusten mukaisuus. Mallin mukaisesti oppilaitoksen turvallisuus koostuu useista elementeistä. Esimerkiksi tietoturvallisuuden tehtävä on määritellä, luokitella ja valvoa tiedon käsittelyä sekä sen hallinta- ja käyttöoikeuksia. Tietoturvallisuuden tehtävä on huolehtia myös varmuuskopioinnista eli tietojen saatavuudesta ja käytettävyydestä. Ympäristöturvallisuuden tehtävänä on puolestaan varmistaa oppilaitoksen rooli sekä yhteiskunnallisena kestävän kehityksen toimijana että tulevien sukupolvien kasvattajana. Ympäristöturvallisuuteen kuuluvat mm. energiatehokkuus, jätehuolto ja kemikaaliturvallisuus sekä näihin liittyvät ilmoitus- ja lupamenettelyt. (Elinkeinoelämän yritysturvallisuusmalli 2016.)

Kuva 3 Oppilaitosturvallisuuden osa-alueet (Elinkeinoelämän yritysturvallisuusmalli 2016, muokattu)

Silloin kun turvallisuusasiat ovat kiinteästi läsnä kaikessa henkilöstöjohtamisessa, on kyse turvallisuusjohtamisesta (Laitinen, Vuorinen & Simola 2013). Turvallisuusjohtaminen yhdistää sääntelyn asettamien minimien täyttämisen ja työyhteisön omien turvallisuusvaatimusten tavoittelemisen. Organisaation strategiaan turvallisuusjohtaminen kytkeytyy riskienhallinnan kautta. Oppilaitoksen näkökulmasta riskienhallinta on kokonaisvaltainen prosessi, jonka avulla hallitaan tunnistettuja riskejä. Riskillä tarkoitetaan ei-toivotun tapahtuman todennäköisyyden ja seurauksien yhdistelmää, riskien hallinnalla puolestaan riskien tunnistamista, arviointia (merkityksellistämistä) ja vastatoimia. Turvallisuusjohtamisen näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen yhteisön jäsen on aktiivinen turvallisuustoimija. Aktiivisten havaintojen tekeminen ja niistä eteenpäin ilmoittaminen, yhdistettynä säännöllisen riskienarviointiprosessin tuottamaan aineistoon, antavat oppilaitoksen johdolle parhaan mahdollisen kuvan toimintaan vaikuttavista tapahtumista.

Turvallisuuskulttuuri on osa organisaatiokulttuuria

Organisaatiokulttuurin voidaan ajatella koostuvan työyhteisön suhteellisen vakiintuneista arvoista, uskomuksista, perinteistä ja käytännöistä. Nämä elementit voivat olla sekä näkyviä ja tunnustettuja että piileviä ja jäsentymättömiä. Yhteistä on, että työntekijät jakavat kulttuuria keskenään ja siirtävät sitä työyhteisön uusille jäsenille. On mahdollista, että tietyt tavat ajatella, suhtautua ja työskennellä voivat olla jopa kymmeniä vuosia vanhoja. (Schein 2001.) Organisaatiokulttuuri on siten opittu ilmiö. Se on toimivaksi osoittautunut tapa suhtautua, ajatella ja tuntea. Koska kyse on jaetusta tavasta toimia ja ajatella, kulttuuri vaikuttaa siihen, miten organisaation jäsenet ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja mitä he pitävät tärkeänä. (Waitinen 2011.)

Oppilaitoksen maine vaikuttaa siellä työskentelevän yksilön turvallisuuskäsitykseen ja koettuun turvallisuuden tunteeseen.Turvallisuuskulttuurilla tarkoitetaan työyhteisön jäsenten sitoutumista ja toimintatapoja suhteessa työpaikan turvallisuusjohtamiseen. Kyse on siitä, miten turvallisuusohjeisiin suhtaudutaan ja miten niitä noudatetaan. Turvallisuuskulttuuria voi luonnehtia kyvyksi ja tahdoksi ymmärtää turvallisuutta. Tästä syystä se on myös muokattavissa. (Waitinen 2011.) Oppilaitoksen turvallisuuskulttuuria voi pitää korkeatasoisena silloin, kun jokainen työntekijä tekee päivittäin turvallisuutta edistäviä ratkaisuja. Koska turvallisuuskulttuuri kuuluu ammattikulttuurin käsitteeseen, on se osa laajempia organisaatio- ja ammattikulttuurivälitteisiä rakenteita. Ammattikulttuuri on yhteisön tapa sitoutua työhön. Se on sitä, mitä pidetään oikeana tai vääränä. Ammattikulttuuriin voidaan vaikuttaa ammattieettisiä arvoja kirkastamalla. Tällä tarkoitetaan työyhteisössä tapahtuvaa keskustelua työn etiikasta tai julkilausutuista arvolupauksista. Arvojen kirkastamisella kyetään vaikuttamaan yksilön arvo- ja uskomusjärjestelmään. (Rikander & Hyyti 2019.)

Kulttuurin siirtymällä on erityistä merkitystä, sillä uudet työntekijät pyrkivät sopeutumaan olemassa oleviin työyhteisön käytänteisiin. Vaarana voi olla, että ei-toivotut tai jopa vaaralliset työskentelytavat jäävät tunnistamatta ja estämättä. Opitut arvot synnyttävät uskomuksia, jotka muuttuvat edelleen oletuksiksi. (Waitinen 2011.) Myös määräaikaisten työntekijöiden ja sijaisten tulisi kyetä sitoutumaan työyhteisön turvallisuuskulttuuriin. Ei-toivottujen tapojen siirtymisen ehkäisemiseksi laadukas perehdyttämissuunnitelma on kullanarvoinen. Turvallisuuskulttuurin luominen ja ylläpitäminen vaatii koko henkilöstön sitoutumista toiminnan kehittämiseen ja ylläpitämiseen. Turvallisuuskulttuuri on mitä suuremmassa määrin myös henkilöstöjohtamista. Mikäli turvallisuuskulttuurin taso on heikko, se voi ilmetä esimerkiksi olemassa olevien ohjeiden vähättelynä ja noudattamatta jättämisenä. (Rikander & Hyyti 2019.)

Turvallinen oppilaitos on mainetekijä

Oppilaitoksen sisäinen ja ulkoinen maine vaikuttavat siellä työskentelevän yksilön turvallisuuskäsitykseen ja koettuun turvallisuuden tunteeseen. Yhteisöllisyys, koulutus ja rutiinit luovat hallinnan tunteen, jota ympäröivät uhat koettelevat. Turvattomuus sen sijaan syntyy, kun yksilön hallinnan tunne, joko kuvitellusti tai perustellusti, murenee uhan edessä. Ulkoisella mainetekijällä tarkoitetaan sitä, miten oppilaitoksen turvallisuudesta julkisuudessa puhutaan. Tuore Ylen uutinen "Kostoreissuja, hoitoa vaativia vammoja, kiristystä, joukkotappeluvideoita - Yle selvitti, millaista kouluväkivalta on suuressa lähiössä" (Koskinen 2020) on esimerkki realisoituneesta maineriskistä. Sisäisellä mainetekijällä tarkoitetaan puolestaan sitä, kokeeko oppilaitoksen henkilökunta olonsa turvattomaksi esim. kiusaamisen, epäasiallisen käyttäytymisen tai muun seikan johdosta ja seuraako tästä kumuloituvia sairauspoissaloja, irtisanoutumisia ja rekrytointivaikeuksia. Työturvallisuuden tavoitteena on turvallinen työ, työntekijöiden hyvinvointi ja sitä kautta muodostuva hyvä ja vastuullinen organisaatiokuva (Elinkeinoelämän keskusliitto 2016).

Tässä kolmiosaisessa artikkelissa oppilaitosturvallisuutta on tarkasteltu oppimisympäristön, työskentely-ympäristön sekä turvallisuuskulttuurin ja turvallisuuden johtamisen näkökulmista. Turvallisuuden kokemus on edellytys oppijan kasvulle, oppimiselle ja osallisuudelle. Turvallisuus on nähtävä oppilaitoksen toiminnan ydinasiana. Sen lisäksi, että oppilaitos on oppimisympäristö, se on myös opetus- ja muun henkilöstön työympäristö. Työturvallisuusasioissa työnantajaa koskee yleinen huolehtimisvelvollisuus. Sen lisäksi tarvitaan työnantajan ja työntekijöiden välistä vuorovaikutusta työpaikan vaarojen selvittämiseksi ja arvioimiseksi. Turvallisuuskulttuurilla tarkoitetaan työyhteisössä vallitsevaa suhtautumista turvallisuusohjeisiin ja niiden noudattamiseen. Johto voi vaikuttaa turvallisuuskulttuuriin omalla esimerkillään, kohdentamalla ajallista ja rahallista resurssia tarkoituksenmukaisesti sekä osallistamalla koko yhteisön turvallisuustyöhön.

Lähteet

Elinkeinoelämän yritysturvallisuusmalli. 2016. Elinkeinoelämän keskusliitto.

Kerko, P. 2001. Turvallisuusjohtaminen. PS-kustannus.

Koskinen, A. L. 2020. Kostoreissuja, hoitoa vaativia vammoja, kiristystä, joukkotappeluvideoita - Yle selvitti, millaista kouluväkivalta on suuressa lähiössä. Yle Uutiset 25.10.2020. Luettu 11.11.2020. https://yle.fi/uutiset/3-11589143

Laitinen, H. & Vuorinen, M. & Simola, A. 2013. Työturvallisuuden ja -terveyden johtaminen. Tietosanoma.

Motivation for employers to carry out workplace health promotion. 2012. European Agency for Safety and Health at Work. Luettu 11.11.2020. https://osha.europa.eu/en/publications/literature_reviews/motivation-for-employers-to-carry-out-workplace-health-promotion

Rikander, H. & Hyyti, J. 2019. Turvallisuusosaaminen oppilaitoksen arjessa -opintojakso. Tampereen ammattikorkeakoulu 2019. Luettu 11.11.2020. https://moodle.amk.fi/course/view.php?id=325

Shein, E. 2001. Yrityskulttuuri - selviytymisopas. Laatukeskus.

Waitinen, M. 2011. Turvallinen koulu? Helsinkiläisten peruskoulujen turvallisuuskulttuurista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Helsingin yliopisto. Helsingin yliopiston Opettajankoulutuslaitoksen tutkimuksia 334.

Kirjoittaja

Henri Rikander
OTT, projektipäällikkö
Turvallisuus kuuluu kaikille ja Turvallisuudesta osallisuutta ja hyvinvointia -hankkeissa
Pedagogiset ratkaisut/Ammatillinen opettajakorkeakoulu, TAMK
Asiantuntija-alueet: oppilaitosturvallisuus, rikos- ja prosessioikeus, kriminologia, poliisioikeus, empiirinen oikeustutkimus, oikeussosiologia
henri.rikander@tuni.fi

Kuvituskuva:Pexels/Scott Webb

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander ja OTT Mika Sutela: Miten suomalainen poliisi käyttää voimakeinoja kohdatessaan väkivaltaa virkatehtävässä?

"Missä ei sana auta siellä tarvitaan Nokian kumipamppua" todettiin Suomen Gummitehtaan Poliisimies-lehdessä julkaistussa mainoksessa vuonna 1932. Tähän päivään tuotuna mainos, ainakin poliisimiehen näkökulmasta, herättää lähinnä hymistelyä, sillä valtion poliisi on jo aikoja sitten muotoutunut kansan poliisiksi asianmukaisine palvelurooleineen. Tämä ilmenee jo siitä, että Suomessa poliisin voimakeinojen kohteeksi päätyminen on varsin harvinainen ilmiö, jossa kohdehenkilön oma toiminta näyttelee merkittävää roolia.

Kaksiosaisessa tutkimuksessamme tarkasteltiin poliisin kohtaamaa väkivaltaa ja poliisin voimankäyttöä vuosina 2014-2015. (Tutkimuksen ensimmäinen osa: Rikander -Sutela, Poliisiin kohdistuvan väkivallan anatomia: rikosepäilyjen taustat sekä tekojen vaarapotentiaali. Edilex 2020/34.) Tutkimusaineisto sisälsi 3.118 raportoitua väkivaltatilannetta. Nyt julkaistussa toisessa osassa keskeinen tutkimuskysymys oli, miten suomalainen poliisi käyttää voimakeinoja kohdatessaan väkivaltaa virkatehtävässä.

Poliisin voimankäyttö on tutkimuksemme mukaan harvinainen ilmiö, sillä suhdeluku voimankäytön ja kiinniottojen välillä on noin 1,8 kertaa sataa kiinniottoa kohti. Voimakeinojen käytöstä syntyy eriasteisia vammoja asiakkaalle (4,4 %) ja poliisille (5,6 %) vain harvoin. Miehiä kohtaan poliisi käyttää voimakeinoja hieman enemmän kuin naisiin, mutta myös miehiä kohtaan käytettyjen voimakeinojen valikoimassa on enemmän hajontaa. Havaintomme on mielenkiintoinen ottaen huomioon naisten korkeamman vaarapotentiaalin ja sen, että kansainvälisten tutkimuksen mukaan poliisin loukkaantuminen on todennäköisempää, kun asiakkaana on nainen. Tutkimuksemme antaa viitteitä siitä, että naissukupuoli voi olla poliisin voimankäytön astetta lieventävä tekijä.

Ikäluokkakohtaisessa tarkastelussa huomio kiinnittyy siihen, että voimankäyttöpotentiaali karkeasti ottaen kasvaa ja siihen tulee sitä enemmän vaihtelua, mitä vanhemmasta asiakasikäluokasta on kyse. Alaikäisiin asiakkaisiin kohdistetut voimakeinot ovat keskimäärin olleet lievimpiä ja tasalaatuisimpia. Tutkimus osoittaa, että iän perusteella haavoittuvassa asemassa olevat henkilöt tunnistetaan hyvin.

Mikäli poliisin kohdehenkilö on varustautunut terä- tai ampuma-aseella, poliisi todennäköisimmin käyttää joko etälamautinta tai asetta, riippuen siitä, onko kyseessä kontaktitilanne vai jokin myöhempi tehtävän vaihe. Tutkimuksemme osoitti, että niissä tilanteissa, joissa kohdehenkilö puree, lyö tai painii, poliisit käyttivät tavallisesti jopa suhteettoman lieviä voimakeinoja. Tämä saa tukea myös kansainvälisistä tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet, että poliisit pyrkivät käyttämään voimakeinoja sallitun asteikon alarajalta. Tämä siitäkin huolimatta, että fyysisiä voimakeinoja käytettäessä vammapotentiaali poliisille on jopa suurempi kuin asiakkaalle.

Tutkimme myös voimankäytön eroja kaupunkialueen, ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun välillä. Tutkimuksemme ensimmäinen osa osoitti, että verrattuna kaupunkialueeseen, ydinmaaseudulla ja harvaan asutulla (HARVA-alue) maaseudulla vaarapotentiaali on korkeampi. Tässä toisessa osassa kuitenkin havaitsimme, että alueellisesti eri kuntaluokituksen omaavien kuntien välillä tilastollisesti merkitseviä eroja poliisin voimankäyttöpotentiaalissa ei esiintynyt. Maakunnittain eroja oli kuitenkin siten, että Uuteenmaahan verrattuna voimankäyttöpotentiaali on mallinnuksen perustella korkeampi Kymenlaakson, Lapin, Pohjois-Pohjanmaan, Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan maakunnissa, ja lievempi Keski-Suomen ja Varsinais-Suomen maakunnissa.

Molempien tutkimusten perusteella voidaan todeta poliisin kohdistetun väkivallan monimuotoistuneen ja sen intensiteetin kasvaneen. Toimintaympäristön raaistumisesta huolimatta voidaan havaita, että suomalaisen poliisin toiminnallisen kapasiteetin ja pidättyväisen voimankäytön johdosta ennalta arvattavaan ja kontrolloituun lopputulokseen päästään lähes säännönmukaisesti.

Henri Rikander
OTT

Mika Sutela
OTT, dosentti

Koko tutkimusartikkeli Edilexin Lakikirjastossa

Henri Rikander - Mika Sutela: Miten suomalainen poliisi käyttää voimakeinoja kohdatessaan väkivaltaa virkatehtävässä?

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander: Poliisin voimakeinot Elokapina-mielenosoituksen yhteydessä

Helsingin poliisi käytti voimakeinoja Elokapina-mielenosoituksen yhteydessä sumuttamalla mielenosoittajia oc-kaasulla. Tapahtumat herättivät runsaasti mediahuomiota ja arvostelu kohdistui poliisin päätöksen puuttua mielenilmaisun kulkuun ja käytettyihin voimakeinoihin.

Mielenosoitusvapaus on demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluva itsenäinen perusoikeus, joka sisältää useiden muiden perusoikeuksien, kuten kokoontumisvapauden ja sananvapauden, käyttämisen. Tämä ilmenee perustuslain 13 § 1 momentissa: Jokaisella on oikeus lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin. Tätä oikeutta turvaa myös useat ihmisoikeussopimukset. Poliisilla on positiivinen velvollisuus turvata mielenilmaisun häiriötön kulku, sillä perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) mukaan turvaamisvelvollisuus ulottuu myös tilanteisiin, joissa ilmoitus mielenosoituksen järjestämisestä on laiminlyöty.

Kokoontumislaki antaa poliisille mahdollisuuden asettaa tilaisuudelle järjestämiselle rajoituksia sekä ennen tapahtumaa että sen aikana. Mikäli mielenilmaisun jatkamisesta aiheutuu välitöntä vaaraa ihmisten turvallisuudelle, omaisuudelle tai ympäristölle tai toiminta on olennaisesti lainvastaista, on poliisilla, jollei muut toimenpiteet riitä, mahdollisuus keskeyttää tai päättää tilaisuus.

Puuttumiskynnystä mielenilmaisuihin on kuitenkin pidettävä korkealla. Yhdistyneiden kansakuntien (YK) piirissä vuonna 1990 luoduissa periaatteissa on erotettu laittomat, mutta väkivallattomat kokoukset, väkivaltaisista kokouksista. Vastaavasti EIT ratkaisukäytännössä Oya Ataman v. Turkki on katsottu, että rauhanomaisissa mielenosoituksissa, myös laittomissa, viranomaisilta edellytetään pidättyväisyyttä voimakeinojen käytössä. Eugen Schmidberger v. Itävalta tapauksessa puolestaan katsottiin moottoritien sulkeminen 30 tuntia kestäneen mielenosoituksen ajaksi sallituksi.

Poliisin toimintaa ohjaavat ja rajoittavat sekä poliisilain yleiset periaatteet että poliisin voimankäyttösäännöksen erityiset periaatteet. Poliisilain 1 luvun yleisiä periaatteita ovat perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, suhteellisuusperiaate, vähimmän haitan periaate, tarkoitussidonnaisuuden periaate sekä mahdollisuus luopua tehtävästä tai siirtää sitä.

Voimankäytön laillisuusarviointi tapahtuu kokonaisarvostelun perusteella jossa ensimmäisessä vaiheessa tarkastellaan virkatehtävän lainmukaisuutta (primäärinormi) ja tämän jälkeen tilanteessa käytettyjen voimakeinojen (sekundäärinormi) tarpeellisuutta ja puolustettavuutta. Tarpeellisuuden arvioinnissa on kyse yhteiskunnan näkökulmasta eli siitä, mitä tarvitaan virkatehtävän suorittamiseksi. Tarpeellisuusvaatimus sisältää kiellon ryhtyä voimakäyttöön, mikäli tilanteessa ei ylipäätään ole mahdollista saavuttaa haluttua lopputulosta voimakeinoja käyttäen. Tarpeellisuusvaatimus sisältää myös voimankäytön aikarajoja, voimankäyttöä ei tule aloittaa liian aikaisin ja se tulee lopettaa heti, kun vastarinta on lakannut. Kyse on myös tehokkuuden mittaamisesta eli siitä, että tilanteessa käytetty voimakeino ei ole ali- tai ylimitoitettu. Mitä suuremmat resurssit poliisilla on käytettävänä sitä pidättyväisempää suhtautumista voimankäyttöön voidaan edellyttää.

Tarpeellisuusarvioinnin jälkeen tarkastellaan, oliko voimankäyttö myös puolustettavaa eli kohtuullisessa ja järjellisessä suhteessa virkatehtävän laatuun ja sillä tavoiteltavaan päämäärään. Arvioinnissa huomioidaan tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Kyse on intressivertailusta keinon ankaruuden ja siitä koituvien seurauksien välillä. Oikeasuhteisuusvaatimuksesta seuraa, että tietyissä tilanteissa voimankäytöstä tulee osata myös luopua tai siirtää virkatehtävän loppuun saattaminen myöhemmäksi.

Sekä ihmisoikeustuomioistuimen käytännön että jo vanhastaan suomalaiseen voimankäyttösääntelyn mukaan passiivista henkilöä ei voi pakottaa voimakeinoin esimerkiksi kävelemään poliisiautolle. Suomalaisen poliisin pidättyväisyys voimankäyttöön on arvo sinänsä jota poliisin itsensä tulee vaalia ja yhteiskunnan siltä sitä vaatia.

Henri Rikander 

https://www.edilex.fi/uutiset/65878

Vierashuoneessa OTT Henri Rikander: Lahden poliisivankilan tapahtumien viestinnästä

Yksi viime viikon puheenaiheista on ollut Lahden poliisivankilan tapahtumia koskeva oikeudenkäynti. Asia on noussut kansalaiskeskusteluun kahdesta syystä; putkatilojen valvontakameratallenteiden salauksen ja kyseisen tallenteen tosiasiallisen sisällön johdosta.

Lahden poliisivankilan tapahtumat ajoittuvat helmikuulle 2019, jolloin poliisipartio kantoi kahlitun henkilön putkatiloihin. Säilytystilassa henkilön vastarinta yltyi ja syytteen mukaan vanhempi konstaapeli löi miestä kolmesti kasvoihin. Lisäksi poliisimies ja vartijat olivat painaneet vatsallaan ollut miestä maahan polvillaan. Tapahtumien edetessä henkilö meni elottomaksi ja häntä jouduttiin elvyttämään. Tapauksen johdosta yhtä poliisia ja kahta vartijaa syytetään törkeästä pahoinpitelystä.

Viestinnällisesti kyseinen tapaus olisi varsin hankala mille tahansa organisaatiolle. Modernin viestinnän oppien mukaisesti organisaatioon kohdistuvaa keskustelua tulee seurata aktiivisesti ja tilanteen niin vaatiessa myös osallistua siihen. Toisaalta rikosprosessin ollessa vielä kesken yksityiskohtainen keskustelu on hankalaa, sillä syyttömyysolettama on luovuttamaton perusoikeus ja se kuuluu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perustekijöihin.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalisen median viestinnässä viranomaisten tulisi kyetä reagoimaan yhteiskunnalliseen keskusteluun tunneissa. Mikäli keskusteluun osallistuminen viivästyy seuraaville päiville, on vaarana, että alkuperäiseen keskusteluun ei ole mahdollista vaikuttaa tai keskustelu on muuttanut lähestymiskulmaa ja muotoaan täysin. Tämä on selitettävissä sillä, että yhteiskuntamme ei ole enää yksinkertainen syy - seuraus maailma vaan pikemminkin rihmastomaisesti kietoutunut dynaaminen systeemi. Lahden tapauksen jälkeisessä keskustelussa on yhdistetty muun muassa Jari Aarnion ja Helsingin ylimmän poliisijohdon tapaukset ja Poliisihallituksen julkisuuskäsikirjan soveltaminen. Asiayhteydet ja niiden väliset merkitysketjut ovat saaneet täysin uusia kytkentöjä ja alkuperäiseen aiheen merkitys on hiipunut. Karevaikutuksen myötä yksittäiset sosiaalisessa mediassa nostetut ilmiöt ovat saaneet syvempää ja laajempaa merkitystä sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Samalla kuitenkin unohdetaan, että Suomessa poliisien tekemät rikokset ovat varsin harvinainen ilmiö. Se, että poliisin tekemä rikos hätkähdyttää kansaa on osoitus yhteiskuntamme tilasta. Poliisirikokset eivät ole arkipäiväistyneet.

Suomalaisten poliisien tekemät rikokset ovat tyypillisesti väkivalta-, liikenne- ja informaatiorikoksia sekä erilaisia huolenpidon laiminlyöntejä, vapauden riistoja, omaisuuden vahingoittamista ja erilaisia taloudellisen edun tavoitteluita. Nämä tekomuodot eivät juurikaan eroa pohjoismaisesta saati transnationaalisesta käsityksestä poliisirikosten eri muodoista.

Suomessa poliisista tehdään lähes tuhat rikosilmoitusta vuodessa. Näistä poliisin voimankäyttöön liittyviä on 14 %. Tilastojen mukaan vain viidennes rikosilmoituksista ylittää syytä epäillä -kynnyksen ja etenee tutkintaan. Vuositasolla esitutkinta poliisirikosasiassa aloitetaan noin 150 tapauksessa, joista syyteharkintaan siirtyy alle 100 asiaa vuodessa ja syytteitä poliisia kohtaan nostetaan noin 50 kertaa vuodessa. Yleisellä tasolla mainittakoon, että vuosina 2009-2018 tuomioistuimessa syytetyistä rikoslakirikoksista 92,2 prosenttia johti syyksi lukevaan tuomioon.

Edellä mainittu on varsin huojentavaa, sillä poliisilla on vuositasolla noin miljoona tehtävää ja näiden yhteydessä tehdään kiinniottoja noin 90 tuhatta kertaa. Voimakeinojen käyttöä edellyttäviä tilanteita poliisilla on noin 2000 kertaa vuodessa.

Yhteiskunta odottaa poliisilta objektiivisuutta ja oikeudenmukaisuutta. On kuitenkin tosiasia, että jokaisessa poliisilaitoksessa on myös virkamiehiä, jotka toimivat epäkunnioittavasti, epäammatillisesti tai jopa rikollisesti. Poliisin tekemäksi väitetty rikos vaurioittaa paitsi kyseisen poliisimiehen uskottavuutta poliisitehtävien hoitamisessa, myös koko organisaation nauttimaa luottamusta. Toisaalta julkisesti käsitelty poliisirikostutkinta voi vaikuttaa luottamuksen rakentumiseen myös positiivisesti.

Väitän, että poliisissa epäselvää ei ole moraalisten ja eettisten periaatteiden sisältö, vaan kysymys on pikemminkin siitä, kuinka motivoida virkamiehiä kunnioittamaan niitä. Tietyllä tapaa tämä myös näkyy poliisirikoksista annetuissa tuomioissa. Norjassa tehdyssä, poliisirikoksia koskeneessa tutkimuksessa väkivalta voimankäyttötilanteissa näytti johtavan lyhyempään tuomioon kuin rikoksissa, joissa ei ollut käytetty väkivaltaa. Kyse oli siitä, että tuomio oli pidempi, kun tekijällä oli henkilökohtainen motiivi taustalla. Tämä tarkoittaa, että tuomio oli ankarampi niissä tilanteissa, joissa poliisimiehen moraali oli pettänyt.

Poliisille annettujen valtuuksien myötä on poliisi-instituutio varsin voimakas yhteiskunnallinen toimija. Tästä annetusta vallasta seuraa myös korostunut vastuu. Oikeusvaltioajatuksen kuuluu, että poliisin voimankäyttöä ja siitä koituneita ei-toivottuja seurauksia sekä poliisin tekemiä rikoksia seurataan systemaattisesti ja niihin kohdistetaan kriittistä tutkimusta. Voitaneen ajatella, että Lahden tapaus on leimahduspiste eli paradigman siirtymä, josta entiseen ei ole enää paluuta.

Henri Rikander

Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa viranomaiset kohtaavat yhä enemmän väkivaltaa ja sen uhkaa. Yhteiskunnallisissa olosuhteissa tapahtuvat muutokset eivät kuitenkaan ennakoi väkivallan kehitystä

Mika Sutela & Henri Rikander
Sutela toimii tutkijatohtorina ja dosenttina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella, ja Rikander on väitellyt Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokselta.

Viranomaisten, kuten esimerkiksi poliisi- ja pelastusalan, opettajien sekä sosiaali- ja terveydenhuoltoalan toimijoiden kohtaama väkivalta, sillä uhkailu ja maalittaminen on 2000-luvulla lisääntynyt.

Suomen Poliisijärjestöjen Liiton syksyllä 2019 toteutetun jäsenkyselyn perusteella kenttäpoliiseista 70 prosenttia on kokenut fyysistä väkivaltaa työssään. Asiakkaat ovat aiempaa aggressiivisempia, ja väkivalta on moninaista. Työterveyslaitoksen syksyllä 2019 toteuttamassa hyvinvointikyselyssä neljännes sosiaali- ja terveydenhuoltoalan työntekijöistä raportoi olleensa asiakkaan aiheuttamassa fyysisessä väkivalta- tai uhkatilanteessa vastaamista edeltäneen vuoden aikana.

Hyvinvointivaltion sivutuotteena syntyy turvallisuutta. Suomessa yhteiskunnan turvallisuuteen keskeisesti vaikuttavia haasteita ja ilmiöitä ovat muun muassa talouden kehitys, väestön ikääntyminen, nuorten syrjäytyminen ja ylipäätään perheiden pahoinvointi sekä alkoholin ja huumeiden lisääntynyt käyttö. Syrjäytyminen ja eriarvoistuminen ovat suurimpia perinteisten turvallisuusuhkien, kuten rikollisuuden ja sen uhriksi joutumisen taustatekijöitä. Suomessa rikollisuus on monen muun maan tavoin vähentynyt viime vuosikymmeninä, mutta samanaikaisesti viranomaisten kohtaama väkivalta on yllä todetusti yleistynyt.

Pohjoismaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle on ominaista kansalaisten keskinäinen luottamus, joka heijastuu edelleen viranomaisten nauttimaan luottamukseen. Suomessa virallistahot ovat pitkään nauttineet kansalaisten korkeaa luottamusta. Viranomaisiin kohdistettavan väkivallan ja häirinnän arkipäiväistyminen kuitenkin heijastelee muutosta. Epäluottamuksen lisääntyminen toimii yhteiskuntaa sisältä hajottavana voimana muun muassa syrjäytymisen ja väkivallan ohella. Voidaan kysyä, onko virallistahojen kokeman häirinnän ja kohdatun väkivallan tai sen uhan lisääntyminen osoitus jostain suuremmasta muutoksesta. Heijastuuko kansalaisten mahdollisesti heikentyvä luottamus yhteiskuntaa tai toisiaan kohtaan viranomaisiin kohdistettuna väkivaltana tai häirintänä?

Tarkastelimme Edilex-lakikirjastossa keväällä julkaistussa artikkelissamme yhteiskunnallisten olosuhteiden tilastollista yhteyttä viranomaisiin kohdistettuun väkivaltaan valtakunnan tasolla. Tarkastelun kohteena oli nimenomaan poliisiin kohdistunut väkivalta vuosina 1999-2018. Väkivallantekojen kehitystä tarkasteltiin rikoslain (39/1889) 16 luvun (563/1998) mukaisten virkamiesten vastustamisrikosten avulla ja yhteiskunnallisia olosuhteita sekä hyvinvointia erilaisten taloutta ja mielenterveyspalveluiden käyttöä koskevien tietojen sekä rikollisuustilastojen kautta. Tutkimuksen empiirisenä aineistona käytettiin Tilastokeskuksen ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tilastotietoja.

Tutkimuksen perusteella ei voida osoittaa, että tarkastelussa mukana olleilla yhteiskunnallisia olosuhteita ja hyvinvointia kuvaavilla mittareilla olisi mahdollista ennustaa viranomaisiin kohdistuvan väkivallan määrää. Vaikka siis esimerkiksi pahoinpitelyrikoksissa tai mielenterveyden avohoitokäynneissä havaittaisiin tänä vuonna kasvua viime vuodesta, se ei välttämättä tarkoita sitä, että kirjattujen virkamiesten väkivaltaisten vastustamisten määrä olisi viime vuotta suurempi.

Viranomaisiin kohdistuvaa väkivaltaa voi melko pitkälle selittää se, että väkivallalla tai sillä uhkailulla halutaan kostaa aiempia pettymyksiä turhautuneessa mielentilassa ja kun asiat omassa elämässä eivät ole täysin raiteillaan. Lisääntynyt viranomaisiin kohdistuva uhkailu ja väkivalta liittyy vahvasti muun muassa mielenterveysongelmiin sekä väkivaltatilanteiden lisääntymiseen, mutta näitä yhteyksiä ei kuitenkaan ole osoitettavissa vahvoiksi aggregaattitason tilastojen välityksellä. Nykyisin ihmisten on myös entistä helpompaa kannella viranomaisten toiminnasta ja tehdä rikosilmoitus - jopa aiheettomasti.

Meneillään oleva COVID-19:n aiheuttama kriisi vaikuttanee negatiivisesti muun muassa Suomen talouteen ja lisää esimerkiksi perheisiin liittyviä ongelmia, työttömyyttä sekä syrjäytymistä. Työttömyys iskee todennäköisesti etenkin nuoriin ja nuoriin aikuisiin. Esimerkiksi mahdollisuudet saada kesätöitä saattavat vaikuttaa siihen, pääseekö nuori kiinni yhteisöihin ja yhteiskuntaan vai ajautuuko tämä kierteeseen, joka vie yhteiskunnan ulkopuolelle. Erilaiset koronakevään seuraukset tulevat todennäköisesti vaikuttamaan muun muassa myös väkivaltarikollisuuden tasoon sekä siihen, miten viranomaisiin suhtaudutaan ja miten heihin luotetaan.

Kirjallisuutta

Kivivuori, Janne - Aaltonen, Mikko - Näsi, Matti - Suonpää, Karoliina - Danielsson, Petri, Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Gaudeamus 2018.

Limnéll, Jarno - Iloniemi, Jaakko, Uhkakuvat. Docendo Oy 2018.

Rikander, Henri, The Use of Electroshock Weapons by the Finnish Police in 2016. Nordisk Tidskrift for Kriminalvidenskab 104(2) 2017, s. 119-152.

Rikander, Henri, CUSTOS PUBLICUS GLADIUM FRUSTRA NON FERT - Empiirinen tutkimus poliisin voimankäytöstä ja poliisin kohtaamasta väkivallasta. Publications of the University of Eastern Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 191, University of Eastern Finland 2019. [https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3023-1/] (2.8.2020)

Sisäministeriö, Hyvä elämä - turvallinen arki. Valtioneuvoston periaatepäätös sisäisen turvallisuuden strategiasta 5.10.2017. Sisäministeriön julkaisu 15/2017.

Suomen Poliisijärjestöjen Liitto, SPJL:n jäsenistä 58 % kertoo työviihtyvyyden heikentyneen - työmäärä kasvaa, henkilöstö vähenee ja väkivalta kentällä lisääntyy. Uutinen 26.2.2020. [https://www.spjl.fi/liitto/ajankohtaista/uutiset/spjl_n_jasenista_58_kertoo_tyoviihtyvyyden_heikentyneen_-_tyomaara_kasvaa_henkilosto_vahenee_ja_vakivalta_kentalla_lisaantyy.4685.news] (26.2.2020).

Vuorensyrjä. Matti - Rauta, Jenita, Poliisibarometri 2020: Kansalaisten arviot poliisin toiminnasta ja Suomen sisäisen turvallisuuden tilasta. Sisäministeriön julkaisuja 2020:12. [https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/162345] (15.7.2020)

Henri Rikander: KKO 2020:13 - Korkein oikeus lievintä voimakeinoa etsimässä

Poliisin voimankäyttö ja myös suoranainen poliisiväkivalta ovat olleet kansainvälisen uutisoinnin kohteena viime toukokuusta lähtien. Yhdysvalloissa Minneapolisissa George Floyd menehtyi poliisin raudoittamisen jälkeisten toimien jälkeen ja myöhemmin Atlantassa Rayshard Brooks menehtyi poliisin luoteihin sen jälkeen kun hän oli vastustanut poliisin kiinniottoa ja onnistunut saamaan toisen poliisin etälamauttimen. Näiden tapahtumien jälkeen vaatimukset Yhdysvaltojen poliisitoiminnan kokonaisvaltaisesta reformista ovat koventuneet päivittäin

On syytä muistaa, että yhdysvaltalaisten poliisien voimankäyttö ei ole vertailukelpoista eurooppalaiseen, pohjoismaiseen ja erityisesti suomalaisen poliisin voimankäyttöön johtuen erityisesti historiallisista, kulttuurillisista ja yhteiskunnallisista syistä. Pelkästään poliisikoulutuksen tasossa ja laadussa on valtava ero, sillä yhdysvalloissa poliisikoulutus kestää vähimmillään 10 viikkoa kun taas suomessa kelpoisuuden poliisin virkaan saa kolmen vuoden korkeakouluopintojen jälkeen.

Tuorein kansallinen esimerkki poliisin voimankäytöstä on kesäkuun puolesta välistä, jolloin poliisi tavoitti Järvenpäässä ase kädessä kadulla liikkuneen miehen. Koska mies ei totellut poliisin käskytystä tai luopunut aseesta, ampui poliisi yhden laukauksen tätä reiteen, suoritti kiinnioton ja antoi tälle ensiapua. Kiinnioton jälkeen ilmeni, että tekijä oli varustautunut muovikuula-aseella.

Toimintamalli oli osoitus suomalaisen poliisin sangen pidättyväisestä aseenkäytöstä ja voimankäyttökulttuurista yleensä. Pohjoismaisittain vertailtuna suomalainen poliisi ampuu keskimäärin saman verran kuin tanskalainen poliisi, joka kuitenkin uhkaa aseella merkittävästi enemmän. Norjalaisten aseella kohdistamat uhkaukset taas ovat kolminkertaiset Suomen poliisiin nähden. Suomessa poliisit ampuva suhteellisesti saman määrän kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, mutta kuolleiden määrä on yhtä matala kuin Norjassa, jossa poliisi on aseistamaton. Länsimaiden ja yleensäkin yhteiskunnallisesti korkeasti kehittyneiden maiden poliiseille on yhteistä se, että poliisin voimankäyttö edustaa valtion väkivaltamonopolia. Voimankäytön legitimiteettiä arvioidaan kysymällä missä tilanteessa ja minkälaisena tekona poliisin voimakeinojen käyttö on yhteiskunnallisesti katsottuna sallittua ja minkälaiset voimankäytön seuraukset ovat hyväksyttäviä? Vastaus tähän on aina dynaaminen, sillä hyväksyttävyyden käsitys muuttuu ajan myötä. Onkin syytä korostaa, että poliisin käyttämien voimakeinojen ja kansalaisten käsitys syiden ja seurausten suhteesta tulee aina vastata toisiaan.

Nyt tarkastelussa olleessa Korkeimman oikeuden ratkaisussa on ollut kyse juuri tästä arvioinnista. Tapauksessa KKO 2020:13 poliisikonstaapeli A oli ollut ottamassa verekseltään kiinni pahoinpitelystä epäiltyä B:tä, joka oli ollut poistumassa tekopaikalta. B oli A:n käskystä pysähtynyt ja kääntynyt A:ta kohti. A oli useita kertoja käskenyt B:tä menemään maahan, mutta B ei ollut totellut. A oli ottanut etälamauttimen käteensä ja osoittanut sillä B:tä, joka oli pyytänyt, että A ei ampuisi häntä. A oli sanallisesti varoittamatta ampunut B:tä etälamauttimella, minkä seurauksena B oli kaatunut maahan.

Korkeimman oikeuden mukaan kuvatussa tilanteessa etälamauttimella ampuminen ei ollut ollut tarpeellista ja puolustettavaa ja ettei A ollut varoittanut etälamauttimen käytöstä riittävän selkeästi ja ymmärrettävästi ennen sen laukaisemista. A:n katsottiin syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja pahoinpitelyyn.

Korkein oikeus on tarkastellut lievimmän voimakeinon käsitettä varsin dikotomisesti perusoletuksena, että fyysinen voimankäyttö on aina lievin tehokas voimankäytön muoto. Näinhän ei missään tapauksessa ole. Vähemmän vaaralliset voimankäyttövälineet eivät ole poliisista annetun valtioneuvoston asetuksen 10 §:n 2 momentin mukaisesti keskenään hierarkisessa järjestyksessä. Tämä tarkoittaa, että fyysinen voimankäyttö ei aina ole lievin voimakeino otettaessa huomioon vastarinnan voimakkuus ja vaarallisuus, käytettävissä olevat voimakeinot ja odotettavissa olevat seuraukset.

Valittaessa lievintä tehokasta voimakeinoa on huomioitava myös sitä käyttävän poliisin työturvallisuus. Virkatehtävällä olevan poliisin näkökulmasta lainsäädäntö ei määrittele työturvallisuustasoa vaan se tulee arvioida in casu. Työturvallisuudentason mitoituksessa on yhtäläisyyksiä voimankäytön lievin tehokas -määrittelyn kanssa, jolloin työturvallisuustaso asetetaan aina hieman kohdehenkilön vaarallisuusasteen yläpuolelle.

Poliisilain 1 luvun 3 §:n suhteellisuusperiaate edellyttää, että poliisin toimenpiteiden on oltava puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen (kurs. tässä) ja kiireellisyyteen, tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. Poliisilain uudistuksen myötä vaarallisuusarviosta tuli uusi suhteellisuusperiaatteen arviointiperuste, joka liittyy erityisesti vastarintatilanteisiin. Lain esitöiden mukaan joissakin tilanteissa saatetaan jo perustellusti ennakoida, että toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytyminen voi vaarantaa poliisin työturvallisuuden, mikä voidaan sitten ottaa huomioon käytettävän keinon valinnassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu muistuttaa tarpeellisuus- ja puolustettavuusarvioinnin merkityksestä ja virkamiehelle asetetusta osaamisvaatimuksesta. Lisäksi ratkaisu viestittää selkeästi, että voimakeinojen käyttämisestä varoittaminen tulee tehdä suusanallisesti ja tästä voidaan poiketa vain perustellusta syystä. Lievempien voimakeinojen keskinäisen suhteen osalta korkein oikeus kuitenkin vaikenee, vaikka ratkaisussa on erikseen todettu, ettei etälamautin kyseisessä tilanteessa ole ollut sallittu voimankäyttöväline.

Poliisin työturvallisuuden näkökulmasta korkein oikeus ottaa huolestuttavan linjan, koska ratkaisu korostaa poliisin toiminnallisen tuloksen saavuttamista yksittäisen poliisin kustannuksella, joka äärimmillään tarkoittaa sitä, että tulosta haetaan jopa tapaturmien uhalla.

Lue lisää

• KKO 2020:13 - Korkein oikeus lievintä voimakeinoa etsimässä

Lue myös

• Erimielinen KKO katsoi suullista käsittelyä pitämättä etälamauttimella ampuneen poliisikonstaapelin syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja pahoinpitelyyn (Edilex 13.2.2019)